Kaksi miestä: jo lapsesta saakka nero Mozart sekä italialainen sittemmin Wienin hoviin siirtynyt säveltäjä Salieri. Mozart on ilkikurinen, lapsellinen ja hetkessä elävä siinä missä Salieri on syvästi uskonnollinen, pedantti ja vanhoillinen. Salierin mielestä jumala on kääntynyt häntä vastaan, sillä hän on antanut palan itsestään Mozartiin, jonka ylimaallinen lahjakkuus ei voi olla tästä maailmasta. Keskinkertaisuuteensa tympääntyneenä Salieri alkaa kulisseista sabotoida pahaa-aavistamattoman Mozartin uraa.
Kyseessä on siis temaattisesti asetelma, jossa häiriintynyt mies näkee jumalan asettuneen itseään vastaan. Jumala on siunannut rääväsuisen ja mentaalisesti pojanklopiksi jääneen eksentrikon neroksi, jonka ei tarvitse kuin kirjoittaa jo päässään olevat nuotit ylös paperille ja lopputulos on nerouden kristalloitumaa. Tarina kerrotaan takautuvasti: elokuvassa Salieri on jo vanha mies, joka yksilensiylikäenpesänmäisesti viettää vanhoja päiviään mielisairaalassa/”vanhustenkodissa” ja kertoo mitään häpeilemättä traagista tarinaansa papille.
Elokuvassa näkyy loistavasti senaikainen suhde musiikkiin sekä staattisen sosiaalisen hierarkian vaikutus. Jos kuningas ei pidä uusimmasta oopperasta, sen esittäminen lopetetaan. Neroa ei ole olemassa, ellei hallitsija tai häntä manipuloivat lakeijat näin sano. Mielenkiintoisesti oopperalle kylläkin annetaan funktio ihmistä kasvattava työkaluna, mutta silti kaiken takana on pikkumaista voimapeliä. Hovin niin sanotut musiikkiekspertit pitävät tietoisesti musiikin tilaa stagnaatiossa ja junailevat omista intresseistään sen, mikä on muka esityskelpoista ja mikä ei – tietenkin riippumatta siitä, onko kyseessä mestariteos vai ei. Ooppera on ulkoisesti idealismiin verhottua, mutta oikeasti sen takana pelataan likaista peliä, jossa musiikkia keppihevosenaan käyttävät omahyväiset tahot haluavat vain säilyttää oman paikkansa huipulla. Tämän vuoksi nero ja konventioita rikkova Amadeus on uhka, joka on poistettava.
Amadeusta vaivaa sekä amerikkalaisilta kulttuurilähtökohdiltaan ulkokullattu taipumus miellyttää mahdollisimman suurta väestöä että sen mukana tuoma tekijöiden takaraivoa takova tunne saada elokuva tuottamaan. Se on epookkia yksinkertaisille; minkäänlaisia hienovaraisuuden tasoja ei saavuteta. Filmin taakse ei pääse edes hakulla. Filmi on todellakin kaikki se, mitä siinä näkyy.
Mozartin jumalallisuus ei kuvallisesti välity katsojalle muuten kuin Salierin hahmon harjoittaman monologin jatkuvan orjallisen alleviivauksen kautta. Jumala ei nyt asukaan yksityiskohdissa vaan kiihkouskovaisesta suorastaan jumalanvastaiseksi kääntyneen miehen ontoissa puheenparsissa.
Koska elokuva on myös ilmiselvästi kerrottu subjektiivisesti Salierin perspektiivistä, se ei missään vaiheessa ilmennä tarpeeksi projektiota. Kun maailmaa katsotaan uskonsa menettäneen, katkeroituneen ja sisältä (sielusta) palavan miehen silmin, luulisi, että tämä värittynyt katsanto välittyisi myös katsojalle. Mutta ei. Ekspressionismia ei koskaan oteta tarinaa kertovaksi aseeksi: tummat sävyt jäävät elottoman harmaiksi. Raivokkaat tunnemyllerykset jäävät puuttumaan kokonaan.
Tavoiteltua zeitgeistia rikkovat tietenkin jotkut melko triviaalit mutta tuotantotiimin ja tekijöiden työntekoa helpottaneet seikat, kuten Wieniin sijoittuvan historiallisen periodielokuvan toteuttaminen lähes suoraan englanninkielisenä saksan tai italian tai ranskan sijaan. Mutta ärsyttävän moderniksi ja ajankuvaa rikkovaksi nousee Mozartin vaimo, joka on kuin anakronismin madonreiän läpi 1700-luvulle eksynyt radikaalifeministi. Usein elokuva tuntuu nykyaikaiselta parisuhdedraamalta, jossa ihmiset ovat vain pukeutuneet hassusti valkoisiin jättiperuukkeihin ja pitsiröyhelöihin. Siinä näkyy ideologioita ja ajatuksia, jotka eivät vielä ole edes syntyneet.
Amadeus on elokuva jonka olisi toivonut päätyvän esimerkiksi Stanley Kubrickin kyvykkäiden käsien alle. Jos se olisi käynyt läpi Barry Lyndon (1975) -käsittelyn, olisi lopputulos ollut majesteettista elokuvaa. Vaikkei ohjaaja Milos Forman mikään nappulaliigan visionääri olekaan, tulee Amadeus esiin liiallisena kompromissina: se on liian konservatiivinen, särmätön ja muistuttaa hymypoikapatsasta.
Eihän tällainen voi olla neron muotokuva. Eihän?
Amadeus kulkee tarinatasolla sulavasti, kuvat ovat hienoja ja musiikki briljanttia, muttei se tyhjentävästi onnistu elävöittämään Mozartin hahmoa tai pyrkimyksiä. Mestariteoksen ja vain hyvän elokuvan välinen ero on joskus hiuksenhieno, joka nousee mieltä kihelmöivistä mutta selittämättömistä pohjavireistä.
Amadeus ei jää elämään pään sisään. Se kylläkin asettuu sinne lähes kolmeksi tunniksi mutta poistuu jo lopputekstien rullatessa.
