Michael Crichtonin vuonna 1987 valmistunut tieteisjännäri käännettiin aikoinaan suomennettaessa typerään muotoon Sphere – Vieras tulevaisuudesta. Onneton käännös söi kirjan juonelta terää ja samaan nimeen päädyttiin myös elokuvan tiimoilta. Oikeastihan nimi Sphere vain viittaa muodoltaan täydelliseen palloon ja jonkinmoiseen geometriseen ”ihmeeseen”. Siitä kertoo myös Barrry Levinsonin ohjaama elokuvasovitus.
Palkittu Levinson on jälleen omalla maaperällään ystävänsä Crichtonin romaanisovituksen tiimoilta ja mukana on myös tuttuja laatunäyttelijöitä, esim. Dustin Hoffman (Katuvarpuset, Sademies). Batmaneihin ja Titukseen musiikit säveltänyt Elliot Goldenthal onnistuu työssään, ja paikoin Levinsonin kuva ja Goldenthalin musiikki yhtyvät Hitchcockmaiseksi tulokseksi, jossa uhkaa ei juuri näy – silti se on kokoajan läsnä.
Jo leffan intro antaa viitteitä tyylikäästä ja Levinsonille tyypillisestä visualisoinnista. Meren alle päästyään tarina vajoaa omaan scifimaailmaansa, josta scifiä rakastavat ammentavat voimaa kuin tuntematon taviksista. Crichtonin aiempaa matskua tai vanhoja tieteisklassikkoja vierastavat juoksenevat karkuun nytkin. Meren pohjasta löytyvä hehkuva ja mahdollisesti tiedostavuuden tason omaava vieras, Sphere, tarjoaa kysymyksiä enemmän kuin vastauksia. Kliimaksissaan tarina liukuu skitsofreenisenä painajaisunena päähenkilöiden ylitse ja ruumiita kasataan pikkuinen pino.
Tohtori Norman Johnson (Hoffman) ei juuri ajattele jälkiseurauksia jättäessään tekaistun ULF-raporttinsa NASA:lle 1980-luvulla. Rahat napsahtavat tilille ja lähinnä vitsiä muistuttanut raportti ihmisen ja alieneiden kohtaamistilanteen uhkista unohtuu. Kunnes eräänä kauniina päivänä ajattelemattomuus kostautuu. Keskeltä jäisen valtameren pohjaa, 300 metrin syvyydestä, löydetään valtava tuntematon alus, jonka arvioidaan lojuneen pohjassa vuodesta 1707 asti.
Johnsonin suosittelema ryhmä kootaan suorittamaan tehtävää, johon kukaan ei voi valmistautua. Mukaan meren suolaisten vesien vietäväksi lähtevät astrofyysikko Ted Fielding (Liev Schreiber), teräväsanainen matemaatikko Harry Adams (taas loistava Samuel L. Jackson) ja epäilyttävän menneisyyden omaava vanha rakas Bet Halpern (Sharon Stone). Ryhmä lasketaan muutaman apulaisen avittamana tuntemattoman luokse pystytettyyn tukikohtaan selvittämään mahdotonta. Ikävä kyllä lapsenmielisen ja piilossa luuraavan vastustajan aatokset ovat varsin uhkavia.
”I am here. I will kill you all.”Sphere on joiltakin osiltaan silkkaa keskitason scifistelyä, mutta toisaalta pelkojen yltyessä se on loistoviihteen lisäksi myös trippi ihmismieleen. Kaiken maailman Virukset ja Operaatio Marsit saavat kalveta.
Meren pohjaan eksyvää joukkoa voi huonoimmillaan verrata Armageddonin idioottimaiseen ideaan avaruuden öljynporaajista, sillä tarinan yliälyköt eivät täysin yhdy tiiviiksi ryhmäksi. Toisaalta henkilöhahmojen monipuolisuudessa Crichton ei ikinä ole loistanut. Voima piilee tuntemattoman ja ihmismielen kirojen yhdistämisessä.
Sphere tarjoaa maksimaalisen annoksen pohjamutien hirviöiden hyökkäyksiä, englantia matriisien läpi suotavan tuntemattoman ja yllättävän paljon jännitystä. Taloudellisesti 80 miljoonan dollarin teos ei ollut edellisen Levinson-Crichton – yhteistyön (kassahitti Disclosure) veroinen, mutta silti mainettaan legendaarisempi. Ilma on täynnä kysymyksiä vielä reilusti yli tunnin kohdalla, mutta lähes jokaiseen vastataan.
Loppukateettina todettakoon, että Levinsonin ja kuvausryhmän näkemys tekee kunniaa tarinalle, joka on liian ailehteleva repiäkseen kaikkea potentiaaliaan irti. Kubrickin 2001:stä ja muista scifiklassikoista on ammennettu voimavaroja, ja lopulta varsin viihdyttävsäti. Vain viimeinen silaus puuttuu. Parhaimmillaan täydellisestä pallosta kertova leffa räjähtää vauhtiin kuin nestemäinen vety, ja lopulta tätä voi suositella jokaiselle scififanille: ette pety.
