Elokuvalla Leaving Las Vegas ohjaaja Mike Figgis todistaa osaavansa tehdä hyviäkin elokuvia. Tutuista lähtöasetelmista alkava elokuva kehittyy hienoksi ja koskettavaksi kuvaukseksi kahden ihmisen välisestä suhteesta. Elokuvaa voi suositella kaikille draaman ystäville, vaikka tyypillisen Holly-siirapin ja ”love conquers all” -elokuvien etsijöiden on kuitenkin parempi suunnata katseensa toisaalle.
Ben (Nicolas Cage) on juoppo, joka ei muista alkoiko hän juoda vaimon jätettyä hänet, vai jättikö vaimo hänet juomisen vuoksi. Eräänä krapulaisena päivänä Ben saa töistään potkut. Tämän seurauksena hän päättää lopettaa kärsimykseksensä maapallolla ja myy kaiken maallisen omaisuutensa rahoittaakseen kaikkien aikojen ryyppyreissun. Ben matkustaa Las Vegasiin tavoitteenaan vain ja ainoastaan ryypätä itsensä hengiltä. Las Vegasissa hän kuitenkin tutustuu mukavaan prostituoituun Seraan (Elisabeth Shue). Nämä kaksi saavat oudon yhteyden toisiinsa ja heidän välille kehittyy ainutlaatuinen suhde, jota rakkaudeksikin kutsutaan.
Kuten jo aiemmin mainitsin, Leaving Las Vegas ei ole tyypillinen rakkaustarina. Kyllästyneenä siihen vanhaan ja kliseiseen kaavaan, jota pitkin romanttiset elokuvat tavallisesti kulkevat, pidin uudesta lähestymistavasta. Hyvänä draamaelokuvana se pystyy myös herättämään katsojassaan tunteita aina vihasta ja ilosta epätoivoon. Elokuvan kerronta on viipyilevää, vaikkei minkään Lost in Translationin tasolle sentään mennä. Leaving Las Vegas ei loista tarinalla tai visuaalisella näyttävyydellä. Siksi onkin upeaa, että elokuvan valttikortit, näyttelijäsuoritukset ja musiikki, ovat erittäin onnistuneita.
Nicolas Cage (Face/Off) tekee yhden uransa parhaista rooleista alkoholisoituneena Beninä, pokasipa herra roolistaan monen monta palkintoakin. Cagen roolisuoritus on uskottava, jo ilman sammaltavaa puhetta tai horjuvaa askellusta katsoja huomaa hahmon nauttineen hieman useamman kuin yhden rommikolan. Elisabeth Shue (Hollow Man) on myös loistava hyvin ansaitsevana prostituoituna, joka on samaan aikaan kova ja haavoittuvainen. Leaving Las Vegas luottaa paljon näiden kahden näyttelijän roolisuorituksiin. Onneksi ne pelaavatkin yhteen saumattomasti. Elokuvan muut hahmot ovat etäisiä ja kylmiä ihmisiä, joista katsoja ei jaksa kiinnostua taikka välittää pätkän vertaa. Eikä ole tarkoituskaan. Tämä on tarina kahden ihmisen yhteisestä matkasta maapallolla.
Elokuvan loistavaa musiikkia on aivan pakko kehua. Jo ennen minkäänlaisten kuvien ilmestymistä televisioruudulle kaiuttimista kuuluu Stingin kappale Angel Eyes, joka alkaa lausahduksilla: ”Have you ever had the feeling / That the world’s gone and left you behind / Have you ever had the feeling / That you’re that close to losing your mind.” Ei varmaankaan tarvitse kertoa, että huolella valitut kappaleet sopivat erilaisiin elokuvan kohtiin ja tunnelmiin upeasti.
Täydellinen Leaving Las Vegas ei silti ole, sillä puolivälin kohdilla elokuvassa on havaittavissa hirvittävää haparointia. Tässä vaiheessa katsoja ei oikein osaa päättää, onko kyseessä romanttinen elokuva, komedia, tragedia vai tragikomedia. Tällä ratkaisulla ohjaaja on luultavasti halunnut korostaa elokuvan myöhempää suuntautumista yhdelle näistä poluista. Siitä huolimatta parempaan lopputulokseen oltaisiin varmasti päästy, jos se yksi ja tietty linja olisi pidetty koko elokuvan ajan. Lähes kaksituntinen elokuva on myös hieman liian pitkä. Vaarana on katsojan kyllästyminen elokuvan hitaasti kulkevaan, dialogipohjaiseen kerrontaan.
Vaikka hahmojen välistä tunnetta kutsutaan elokuvassa rakkaudeksi, jää katsoja lopulta miettimään, mitä näiden kahden ihmisen välillä vallitsi. Oliko heidän välinen rakkaus sitä totisinta totta, vai tarvitsivatko he toisiltaan vain ymmärrystä, turvaa tai seuraa? Ehkäpä nämä kaksi rikkinäistä ihmissielua halusivat vain hetken ajan omina itsenään nojata toisiinsa tässä mielettömässä maailmassa.
