Armas kotimaamme Suomi tunnetaan yleisesti ”murheellisten laulujen maana” jossa jokaisen kohtalo on tyytyä osaansa lumihankeen lyyhistymisen jälkeen ja ihmisen paras ystävä on toki mäyräkoira, mutta nestemäinen sellainen. Tai ainakin jos on uskominen populaarikulttuuria. Melankolinen ja raskas musiikki jyrää myyntilistoilla ja myös Aku Louhimiehen Paha Maa menestyi mainiosti paitsi lippuluukulla, myös kriitikoiden silmissä. Sitä ei ole vaikea ymmärtää, koska teos koskettaa meissä jokaisessa asuvaa elämäntapapultsaria. Louhimiehen tavoitteena on selkeästikin osoittaa että pahasta seuraa usein vain ja ainoastaan pahaa. Onnistuuko hän siinä? Noh, kyllä ja ei.
Pahan maa episodimainen juonikuvio kattaa useita ihmiskohtaloita, jotka sivuavat toisiaan erilaisten onnettomien sattumien kautta. Näitä kaikkia henkilöitä, mm. alkoholismin kourissa kamppailevaa pölynimurikauppiasta (Sulevi Peltola), mielenrauhaltaan järkkynyttä poliisia (Matleena Kuusiniemi), irtisanottua äidinkielenopettajaa (Pertti Sveholm) sekä tämän vastuuntunnotonta raikulipoikaa (Jasper Pääkkönen) yhdistää se surullisen kuuluisa Murphyn laki. Kun asiat alkavat mennä alamäkeä, lumipalloefekti on valmis. Tässä kylmässä ja nihilistisessä maailmassa ei ole happy endeja ja moni päätyy loppujen lopuksi sight seeingille Maijan takapenkillä tai ambulanssilla. Jotkut jopa jalat edellä.
Ja tässä piilee Pahan maan kriittisin kompastuskivi. Elokuvalla on ilmiselvästi haluttu korostaa suomalaisen kulttuurin lohduttomuutta, ankeutta ja pahan kiertämistä ihmiseltä toiselle. Ja muuta elokuva ei sitten näytäkään. Jokainen roolihenkilö elokuvan suuressa hahmogalleriassa on mukana vain siksi jotta tämän elämä saataisiin mahdollisimman rankasti umpisolmuun ja Louhimies pääsisi heristelemään sormea kameran takaa. Paperilta maistuviin roolihenkilöihin on hankala samaistua koska he eivät ehdi kasvaa vakavasti otettaviksi, inhimillisiksi henkilöiksi vaan jäävät vain yksittäisiksi pelinappuloiksi pahuudella mässäilevässä kokonaisuudessa. Pahan konseptia on entisestään korostettu Eppu Normaalin kappaleesta irrotetuilla sitaateilla jotta jokainen varmasti ymmärtäisi että viina on kaiken pahan alku ja juuri. Muista mennä aikaisin nukkumaan. Pese hampaat. Kampaa hiukset. Jne.
Katsojan älynlahjoja aliarvioiva alleviivaaminen syö ikävästi terää kokonaisuudelta joka jää täten kovin etäiseksi. Koska tuotantopuolella on selkeästi panostettu realismin hakuisuuteen käsivarakameroineen kaikkineen, tuntuu tyhmältä että käsikirjoitus ei anna tarinan kasvaa vakavasti otettavaksi. Kaikki on ah niin moralistista ja kaavamaista että. Täten on melko ironista että ihmisen itsekyyttä ja ahdistuksesta kumpuavaa vihaa kritisoiva teos jää itse kukkahattutätimäiseksi moralisoinniksi ja sormenheristelyksi.
Näyttelijäpuolella näkyy sangen selkeästi ero sukupolvien välillä. Sen ilmaisuun, mihin Jasper Pääkkönen tarvitsee viitisen riviä dialogia, Sulevi Peltola onnistuu muutamalla kasvonliikkeellä. Peltolan vähäeleinen roolisuoritus palkittiin täysin ansaitusti Sivuosa-Jussilla, sillä hänen hahmostaan löytyy sentään edes nimeltä sellaista kosketuspintaa, mitä nuoremman sukupolven näyttelijät eivät kykene havainnollistamaan. Karismaksi sitä kait meillä päin sanotaan. Mutta jälleen kerran, hahmojen jäädessä kliseisiksi karikatyyreiksi roolisuoritukset valuvat hiukan hukkaan.
Paha Maa on ulkoisesti komea teos ja tuotantopuolella suomalaisesta nykyelokuvasta ei juuri moittimista löydäkään. Vika piileekin sisäisessä rakenteessa, dramaturgiassa ja käsikirjoituksessa. Turmiolan Tommin tarinaa kierrättävä puliukko-ooppera jää tavallaan oman sanomansa vangiksi ja täten melkoiseksi kliseekavalkaadiksi. Siltikin on pakko myöntää sen olevan parhaita elokuvia mitä olen Solar Films-tuotantoyhtiöltä nähnyt ja se kertoo huomattavasti enemmän Solar Filmsin elokuvien yleisestä tasosta kun Pahan maan hyvyydestä. Kaikkien murhien, juopottelujen, ryöstöjen ja muiden ilkeyksien jälkeen Pahan maan perimmäiseksi sanomaksi jää se että maa on paha. Mutta tämänhän allekirjoittanut olisi voinut lukea DVD:n kannestakin.
