Ah, Steven Seagal — tuo takatukkainen, turboahdettu tosimies, korstojen kauhu, intomielisen ilmeikkyyden väsymätön isähahmo, nuorten neitojen syvästi ihailema sydäntenmurskaaja — hän on täällä taas!
Ei ole mikään suuresti varjeltu valtiosalaisuus, että Steven Seagalin kunnioitettava ura on kärsinyt jonkinasteisesta laskusuhdanteesta koko 2000-luvun ajan. Tätä epäkohtaa korjatakseen mies päätti kääntyä korkeampien voimien, eli, no, itsensä puoleen. Seagalin ääriterävästä kynästä on lähtöisin tämänkin mestariteoksen käsikirjoitus. Kill Switchin surrealistisesta tajunnanvirrasta (lue: juonesta) päätellen, Seagal vaikuttaa olevan Matti Nykäsen kaltainen myyttinen hahmo — joko auttamattoman yksinkertainen tallaaja, tai vaihtoehtoisesti, käsittämättömän itseironisen huumorintajun omaava kaveri.
Kill Switchissä Seagal esittää kovaksikeitettyä kyttää (no shit?) Jacob Kingiä, joka traagisen menneisyyden runtelemana — veli kuoli sarjamurhaajan käsissä — on päätynyt metsästämään näitä ihmisistä alhaisimpia, murhamiehiä. Näitä hänelle tarjotaankin kaksin kappalein. Vastusta Kingille tarjoavat Lazereus (Michael Filipowich), prostituoituja jahtaava psykopaatti, sekä Billy Joel Hill (Mark Collie), joka on puolestaan kovasti mieltynyt pommeihin. Heidän motiivinsa ja taustansa jäävät täysin hämärän peittoon, eikä vuorosanojakaan ole kaksikolle liiemmin suotu — poislukien satunnaiset asiaankuuluvat murahdukset. Tällä egosentrisellä ratkaisulla haluttiin ilmeisesti varmistaa ettei elokuvan fokus karkaa liian pitkälle keskipisteestään, Mr. Seagalista. Täysin ymmärrettävää. No, päästäkseen kaksikkoon käsiksi, Kingin — tai pikemminkin Seagalin stunttimiehen — on mätkittävä tiensä läpi Memphisin alamaailmassa. Apunaan murhia tutkimassa Kingillä on etsivä Storm Anderson (Chris Thomas King), sekä FBI -agentti Frankie Miller (Holly Dignard).
Kill Switchistä löytyy lähes kaikki miehen tutuksi ja turvalliseksi todetut tuntomerkit: häntä 30 vuotta nuoremmat ja erittäin viehättävät neitokaiset ovat täysin ymmyrkäisenä Jacob Kingin karskista vetovoimasta — jopa akateemisen koulutuksen saanut FBI -agentti Miller epäröi päätöksissään kohdatessaan tämän ultimaattisen alfauroksen. Pikkurikollisia laitetaan nippuun kiitettävässä tahdissa (varsin sadistisilla tavoilla!) eikä King löydä juurikaan vastusta itselleen edes vaarallisesta murhaajakaksikosta jne. Kyllähän te tiedätte. Ei siinä mitään, kaikki tämä kuulostaa vielä kohtuullisen järkeenkäyvältä — ainakin Seagalin standardeilla mitattuna. Ero miehen 90-luvun töihin, jotka nekin olivat toki hupaisia, on pienissä detaljeissa. Siinä missä esim. Kaappaus merellä on ihan juonellisesti ymmärrettävä ja relevantti actionpläjäys, Kill Switch kaatuu lukuisiin camp-huumoria viljeleviin puutteisiinsa.
Ensimmäinen ihmetystä aiheuttanut yksityiskohta oli Steven Seagalin aksentti. Mies, joka on koko uransa — alituisesta silmien siristelystä päätellen — toivonut olevansa aasialainen, puhuu elokuvassa tumman etelän miehen aksentilla. Tästä syntyykin monia koomisia tilanteita, sillä aksentti ei istu puhujansa suuhun millään. Tämän lisäksi mies kutsuu partneriaan, Storm Andersonia, jatkuvasti babyksi. Syitä voi vain arvailla. Juonellisesti elokuva on niin typerryttävän sekava ja heikosti jäsennelty, että heikompia hirvittää. King mm. näkee satunnaisesti takaumia lapsuudesta, jolloin hän joutui todistamaan veljensä murhan, mutta vaikka katsoja loppuun asti odottaa näiden takaumien merkityksen selviävän, tätä ei meille suoda. Näkyjä ei käsitellä sanallakaan ja ne jäävätkin täysin irrallisiksi yrityksiksi ilmeisesti luoda syvyyttä Kingin ”haavoittuneeseen” hahmoon. Ohjauksesta vastaava Jeff King on ilmeisesti juuri oppinut editoimaan videoita, sillä hän kokee tarpeelliseksi näyttää saman tapahtuman (Seagal heittää rikollisen ulos ikkunasta) n. 12 kertaa hiukan eri kuvakulmista. Elokuvan hypernopeat leikkaukset actionkohtauksissa ovatkin takuuvarmoja epilepsiakohtauksen aiheuttajia. Lisäksi, jos joku ymmärsi elokuvan päättävästä kohtauksesta jotain (mitä tahansa!), toivoisin pikaista yhteydenottoa, sillä kyseinen kohtaus varmaankin lyhensi elinkaartani usealla vuodella, niin totaalisen täyskäännöksen Kill Switch tekee viime minuutillaan. Paikoitellen elokuva vaikuttaa neljän eri Seagal -teoksen epätoivoiselta liitokselta, jossa ohjaajan tehtäväksi on jäänyt sovittaa palikoita yhteen joiden ei alunperinkään ollut tarkoitus muodostaa yhtenäistä, järkevää kokonaisuutta.
Pisteytystäni ei ole syytä ottaa liian kirjaimellisesti, sillä Kill Switch suorastaan pursuaa camp-arvoa joka solullaan ja kaveriporukassa se onkin kerrassaan mainiota ajanvietettä, mutta varaudu myös elinikäisiin traumoihin — uskosi elokuvan voimaan saattaa kadota joksikin kuukausiksi.
