Vuonna 1912 meren pohjaan vajonneen matkustajalaiva Titanicin uumenista etsitään erästä ökykallista korua, Meren sydäntä urakalla, kunnes Rose DeWitt Bukater (Winslet) ilmoittaa kantaneensa kyseistä helyä uppoamisyönä. Etsintäryhmä kerääntyy Rosen ympärille kuulemaan tarinaa Meren sydämestä, mutta saakin eteensä henkiinjäämistaisteluksi muuttunutta rakkausrainaa.
Titanic. Mieletön oli kohu tämän leffan ympärillä. Budjetti oli elokuvahistorian massiivisimpia, mutta niin oli tuottokin. Celine Dionin yltiösiirappiselta My heart will go on-tunnarilta ei kukaan välttynyt. Oscareita tuli Ben Hurin mittaisesti (11) ja teinitytöt itkivät päästara Leonardo DiCaprion perään. Tänään suurin osa teineistä vihaa kyseistä elokuvaa ja DiCaprio näyttää median silmin pöhöttyneeltä kännipäältä, joka yrittää hengittää.
Ison budjetin leffa nyt näyttää tietenkin hyvältä. Paatti itsessään on hienon näköinen ja sen upottaminen komeaa katastrofielokuvaa. Välillä tietokonehommat paistaa hiukan läpi, ei kuitenkaan häiritsevän pahasti. Hornerin musiikki on hyvää, vaikkakin nyt puhkikulutettua. Näyttelijät ovat toimivia (DiCaprio osaa kyllä näytellä ihan hyvin, vaikka olisikin täysi kärpäsenkakka oikeassa elämässä).
Mutta Titanicissa tökkii pahiten käsis. Tarina on pitkälti ennalta-arvattava, mukaan mahtuu muutama paha klise, ja ilkeät rikkaat/hyvät köyhät-kamaa jynssätään aivan liikaa. Myös liika pituus nakertaa viihtyvyyttä, kyllä sitä vähemmälläkin tajuaa että nuoret rakastuu ja laiva uppoaa. Tunti olisi lähtenyt helposti veke verottamatta lainkaan tunnelmaa.
Vaikka Titanic olikin ilmestymisvuotenaan äärettömän yliarvostettu pläjäys, ja kahmi masentavan varmasti hillittömän saaliinsa Oscareita, ei se nyt mikään huono kuva ole. Tunnelma vetää puoleensa hyvin, vaikka rainaa venytetäänkin ylipitkäksi katastrofielokuvaksi. Mutta mistäköhän se hehkutus sitten alunperin lähti, taitavasta markkinoinnista? Hmm…
