The Wailing on tuttuun Etelä-Korea-tyyliin rauhallisesti etenevä ja otoksiltaan harkittu. Pituutta filmillä on kiitettävät 156 minuuttia, jonka aikana ehtii hyvin pohjustaa pääprotagonistien taustat ja koukuttaa yleisö juonenkulkuun. Yleisesti ottaen (etelä)korealaisleffoilla on homma juonenkäänteitä sekä muun muassa äänimaailmaa myöten hanskassa, mutta kyseisessä teoksessa on ikävä kyllä karsittu pois hyvin useat kyseisen valtion elokuvatuotannon tavaramerkit.
Elokuva alkaa hämärien murhatutkimusten yhteydessä, jossa pikkukylän paikallisväestöä on teurastettu mitä groteskeimmilla tavoilla ja poliisijoukot ovat pulman edessä voimattomana. Toimivaa film noir -henkeä tukevat jatkuva sateisuus, harmaus ja yleinen alakuloisuus, jotka tuovat alussa mieleen modernin klassikon Memories of Murderin, josta ohjaaja on takuulla ottanut vaikutteita. Lähtökohtaisesti tällainen mielikuva on aivan tervetullut, mutta toisaalta se asettaa elokuvan riman korkealle, kuin myös todennäköisyyden pettyä siihen. Tässä hidas eteneminen toi lähinnä vain puuduttavaa pituutta elokuvalle, sillä loppupeleissä se ei lunastanutkaan katsojalle asettamiaan odotuksia.
The Wailingin juonenkäänteet ovat ennalta-arvattavia ja tupla-twistin myötä tuntuu sen lisäksi laiskasti kirjoitetulta. Jos tuntee Etelä-Korealaisia kansantaruja ja huuhaa-uskomuksia, niin juoni tuntuu entistä enemmän yllätyksettömältä, mutta samalla toki järkevöittää tapahtumia ja loppuratkaisua. The Valituksesta tulikin pääasiassa mieleen ranskalaisrunoilija Charles Baudelairen klassikkoletkautus; ”The greatest trick the Devil ever pulled was convincing the world he didn’t exist”, unohtamatta Ken Ammin jatkoa tälle; ”The second greatest trick the Devil ever pulled was convincing the world he is the good guy”.
Elokuvassa otetaan paholaisteemasta kaikki irti, ja lopulta aihepiirin ympyrä sulkeutuu, mutta aavistuksen kliseisesti ja katsojalle valmiiksi pureskeltuna huolimatta varsinaisen loppuratkaisun auki jättämisestä. Tässä vaiheessa vaan ei katsojana ollut enää minkään valtakunnan kiinnostunut henkilöhahmoista tai elokuvasta ylipäätään, joten terävästi alkaneelle ja laiskanoloisesti päätetylle kokonaisuudelle saatiin mitäänsanomaton loppu. Vaikka elokuva kärsii jonkun verran ”amerikkalaistumisesta” Aasia cinen osa-alueelle, niin audiovisuaalinen toteutus on silti todella ammattimaisen laadukasta, samoin kuin näyttelytyö.
Nuorehkolta ohjaajalta (Na Hong-ji) löytyy parempiakin kokonaisuuksia, esimerkiksi brutaalina vigilante-elokuvana toimiva laatutrilleri The Chaser (Chugyeokja) on katsomisen arvoinen raina. Näyttelijäkatraassa tavataan eteläkorealaisista leffoista alan tuttuja pioneereja, ikään kuin Suomen henkeen; samat metodinäyttelijät vetävät lähestulkoon samoja rooleja eri nimikkeissä. Toimiva ratkaisu, sillä näiden ansiosta elokuvan parissa viihtyi jollain tavalla loppuun saakka.
