The Tree of Life – pitkään ja hartaasti projektejaan suunnittelevan ja toteuttavan Terrence Malickin viides elokuva – on hämmästyttävien ja hämärien kuvien helminauha. Jo elokuvan alkuhetket tekevät selväksi, että kyseessä on erityisesti kituvan amerikkalaisen nykyelokuvan massassa harvinaislaatuisen raikas teos, jossa lyyristä kauneutta huokuvat kuvat ja sanat toimivat toisiaan voimakkaasti vahvistavina kerronnan elementteinä.
Hiukan harhailevalta vaikuttava elokuva säilyttää hurjimmissakin otoksissaan aina tietyn johdonmukaisen linjan, eikä nopeasti – silloin tällöin aavistuksen verran turhan nopeasti – leikattujen otosten välillä ole huomattavissa häiritsevää tyhjäkäyntiä. Myös filosofinen vire pitää pintansa, vaikka teos siirtyy konservatiivista perhettä kuvaavista kohtauksista äkkiarvaamatta ulkoavaruuden syvimpiin kolkkiin ja jopa esihistorian hämäriin.
Elokuvan ydinalue on sinänsä sumea, mutta jonkinlaisena keskipisteenä – mikä sellainen olisi pakko valita – vaikuttaa olevan pojan kasvukertomus. Siinä paratiisi saa särön, aivan kuten rauhanomainen maailma menetti viattomuutensa Malickin edellisessä elokuvassa, mestarillisessa epookissa The New World, jossa kolonialistit jyräsivät armotta alleen uuden mantereen alkuperäisasukkaat.
The Tree of Life vuorottelee henkilöhahmojensa nykyisyyden, ja niin läheisen kuin kaukaisenkin menneisyyden välillä. Näihin liittyvissä kohtauksissa ei sinänsä ole mitään arvoituksellista: Näemme kovaa kuria noudattavan perheen luonnonmukaisessa olotilassaan – nauttimassa elämän iloista mutta myös kestämässä ja selviytymässä arkisista haasteista. Välillä lapset juoksevat ilman huolen häivää vehreällä nurmikolla ja uudella perheenjäsenellä siunattu perhe on onnensa kukkuloilla leikitellessään sulassa sovussa pihamaalla.
Varjot laskeutuvat synkkinä silloin tällöin epäilyttävänkin teeskentelevältä vaikuttavan perheen ylle: Erään tuskallisen tragedian piinatessa kaikkia perheenjäseniä lapset ja vaimo joutuvat myös kestämään aggressivisen ja määräilevän isän oikkuja, ja yhä huolestuttavampaan suuntaan kasvava poika seuraa vierestä, kun hänen kaverinsa kiduttavat viatonta eläintä. Tällaisten arkielämän brutaliteettia todistavien hetkien varjossa juuri ne hetket, joissa antaudutaan estottomasti ylistämään elämisen ihmeellisyyttä, näyttäytyvät merkittävän kirkkaina.
The Tree of Life on hyvin ihmisläheinen elokuva, mutta tarpeen tullen se osaa osoittaa varsin mahtipontisesti kunnioitusta myös niille armottomille voimille, joihin ihmiset eivät pysty vaikuttamaan. Teosta voisi kutsua oodiksi kaikelle sille, mikä elimellisesti ja puhtaimmillaan edustaa elämää, jota ihmiset eivät voi hallita, vaan voivat vain ihmetellä sitä ja yrittää kaikin voimin selviytyä siitä.
