Sarjakuvien supersankarit ovat lähivuosina yhä kiihtyvässä määrin marssineet itsepintaisesti valkokankaille. Efektikyllästetyissä toimintarämistelyissään nämä amerikkalaisheerokset ovat usein varastaneet suuren yleisön huomion ja jättäneet lukuisat loisteliaat pikkuproduktiot armotta suurstudioiden muo(t)tituotteiden varjoon.
Supersankarien määrän kasvusta valkokankailla kielivät myös hahmoille ja heidän seikkailuilleen naureskelevat parodiat. Jotta parodiointi onnistuu, täytyy vitsailun kohteen olla tuttu, ja suorastaan arkipäiväisiksi ovat supersankarileffat tosiaan käyneet. Seitsemän seinähullua sankaria irvaili supersankareille jo 1999. Watchmen on kuitenkin aivan muuta kuin muut supersankarileffat ja niiden parodiat: se on sekoitus molempia uskottavalla ja jopa ilkikurisella tavalla.
Tapahtumat sijoittuvat vaihtoehtoiseen menneisyyteen. Supersankareita oli Yhdysvalloissa oikeasti olemassa, mutta 1970-luvulla oman käden oikeus kiellettiin lailla. Elokuvan päätapahtumat sijoittuvat kuitenkin seuraavalle vuosikymmenelle, jolloin USA ja Neuvostoliitto ovat ajautumassa ydinsotaan. Niinpä kukaan ei tunnu kiinnittävän huomiota, kun eläköitynyt supersankari Koomikko (Morgan) tapetaan. Koomikon raadollinen kollega, toimintaansa kiellosta välittämättä jatkava Rorschach (Haley) alkaa kuitenkin epäillä jonkun eliminoivan vanhoja supersankareita. Uusi tilanne pakottaa vanhan kaartin hiljalleen takaisin trikoihinsa. Vaan jos sankarit eivät voi edes varjella itseään, pystyvätkö he pelastamaan maailman ydinsodalta?
Vartijat-sarjakuva ilmestyi jo yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja jo ilmestymisestään lähtien teosta on yritetty sovittaa valkokankaalle. Urakassa kortensa ovat kekoon kantaneet mm. Darren Aronofsky, Paul Greengrass ja Terry Gilliam, joista viimeinen luonnehti eeposta mahdottomaksi filmata. Samaan aikaan Alan Moore, toinen sarjakuvan luojista, myhäili tyytyväisenä partaansa, sillä hänenkin mielestään teos saattoi toimia vain sarjakuvana.
Moorella on pointtinsa. Watchmen on äärimmäisen raskas seurattava. Sarjakuvafanien keskuudessa Vartijat on läpikotaisin tunnettu Pyhä Graal. Sen sijaan alkuperäisteokseen vihkiytymättömälle juonen koukerot ja henkiöiden määrä ovat melkoisia. Uusia henkilöitä, taustatarinoita ja takaumia riittää jo alkumetreillä. Lisäksi maailma, jonne tapahtumat sijoittuvat, on kaukana omastamme. Samalla tapahtumauniversumi on paikoin luotu suorastaan yksityiskohta kerrallaan. Niinpä onkin luontevaa, että kokonaisvaltaiseen maailmaan tutustuminen alkaa jo loisteliaassa alkutekstijaksossa, jossa esitellään vaihtoehtoinen maailmanhistoria supersankarien silmin.
Moore osui oikeaan myös siinä, että sarjakuvan etu verrattuna elokuvateatterissa istumisessa siinä, että sarjakuvan lukemisen voi halutessaan pysäyttää milloin tahansa, ja kuvia ja sivuja voi selata rauhassa edestakaisin haluamaansa tahtiin. Elokuvassa tapahtumat jyräävät armotta päälle, jolloin katsojan ainoa keino pysyä mukana on jättää popcorninsyönti vähälle ja pinnistää huomiokyky äärimmilleen.
Matka Watchmenin maailmaan saattaa olla siis ainakin aluksi huomattavan vaivalloinen, mutta loppuun asti jaksavat huomioidaan palkitsevalla elämyksellä. Tapahtumien sarjasta löytyy lopulta punainen lanka, joka johdattaa katsojan äimistelemään moraaliseettisiä kysymyksiä. Sitä odotellessa tarjolla on monenlaista nannaa.
Ensinnäkin parodiointia piisaa. Jokaisen hahmon taustalta on löydettävissä useitakin mahdollisia vastineita tämän maailman sarjakuvasankareista. Watchmenissa hahmot ovat kuitenkin moniulotteisia, ja jopa öisen sankarielämän vaikutusta ihmisen psyykeen pohditaan. Supersankarien henkisten ongelmien ei voi sanoa olevan tässä maailmassa arkipäivää, mutta siitä huolimatta aihe ja sen ideat soljuvat hienosti katsojalle asti. Supersankarileffat ovat nimittäin yleistyneet kyllästymiseen asti, joten asetelmista löytyy paitsi oivalluksen iloa, myös jotain tuttua, johon elokuvan ideoita voi soveltaa. Näin ollen kahdenkymmenen vuoden onnahtelut Watchmenin teossa palvelivat lopputulosta yllättävällä tavalla.
Hahmot ovat loistoluokkaa, ja tuntematon näyttelijäkaarti yllättää toden teolla. Parhaimmat hetket tarjotaan itsensä alter egolleen alistaneen Rorschachin ja ihmisyytensä lähes kadottaneen Tohtori Manhattanin kohdalla. Jackie Earle Haley on loistelias maanisena ja oikeudentajultaan yksinkertaisen mustavalkoisena Rorschachina. Niin ikään onnistuvat Patrick Wilson, jonka esittämä Daniel Dreidberg pakenee keski-iän kriisiään Batman-kopio Yöpöllön varusteisiin sekä kyynisiä totuuksia laukova Jeffrey Dean Morgan Koomikkona. Toisaalta runsainkaan syventäminen ei tee kaikille hahmoille oikeutusta, vaan osa jää pakostakin sivustaseuraajiksi ja muihin verrattuina kaksiulotteisiksi. Malliesimerkkinä toimii lähinnä äitinsä vuoksi supersankariksi ryhtynyt Silkkiaave, jonka seinäruusuasemaa Malin Akerman ei helpota yhtään. Hieman ongelmallisilta tuntuvat myös eräät repliikeistä. Erillisissä puhekuplissa tietyt oivallukset pääsisivät oikeuksiinsa, mutta elokuvassa ne lähinnä hautautuvat raskaaseen dialogiin.
Suurimmaksi ongelmanpoikaseksi muodostuu kuitenkin se, ettei vetäviä toimintakohtauksia ohjaava Snyder tunnu tietävän, pysyäkö draaman vai viihteen parissa, ja tasapainoilu johtaa jopa tahattoman huumorin puolelle. Yhtenä hetkenä pohditaan supervoimien vaikutusta suhtautumisessa muihin ihmisiin ja itseen, toisena hetkenä taas lyödään nyrkkiä seinän läpi ja vastustajia hakataan kumoon suoraan Matrixistä lainatuilla liikkeillä. Suoranaisena jokerikorttina mukana on vielä supersankarifetissiseksiä, johon ei yksinkertaisesti osaa suhtautua vakavalla naamalla.
Osittain ongelmallisista asetelmista huolimatta Watchmen on huipputason viihdettä, jonka pitäisi kuulua myös sarjisleffoihin skeptisesti suhtautuvien hyllyihin, ottaen toki huomioon elokuvan äärimmäisen väkivaltaisuuden. Elokuvan visuaalinen tyylittely ja klassikkokappaleiden käyttö suorastaan Tarantino-tasoisesti terästävät tylsimmätkin hetket, ja lähes kolmen tunnin mittaan venytetyn teatteriversion aikana ei väsymystä silmissä tunnu. Sen sijaan tuntuu siltä, että kestoa on armottomasti liian vähän. Elämystä ei haittaa edes näin kunnianhimoiselle projektille liian pieni budjetti, joka näkyy turhan usein tietokonemaisemien kökössä tasossa.
Sorry, herrat Moore, Gilliam ja muut kirveensä kiveen lyöneet. Snyderin Watchmen on ykkösluokan elämys.
