Tuli sitten vihdoin repäistyä ja hommattua kallis Grindhouse-boxi, koska Suomessa ja koko Euroopassa elokuvan näkeminen alkuperäisessä muodossa ei ollut mahdollista. Tuotantosyistä alkuperäisestä versiosta vain haaveiltiin ja muutenkin turhan pitkä odotus palkittiin kahdella erikseen leikatulla elokuvalla. Nyt omalta osaltani yli vuoden pitkä kiroaminen ja odotus on takana.
Grindhouse -henkeen leffa alkaa Machete-trailerilla, jonka jälkeen päästään illan ensimmäiseen elokuvaan, Planet Terroriin. Leffassa on juuri kaikki se, mitä kunnon roskaviihteeltä voi odottaa. Juoni on melko ontto, mutta niin sen kuulukin olla. Cherry on gogo-tanssija, joka ottaa lopputilin. Samaan aikaan ei niin kaukana vanhassa armeijan päämajassa tehdään kauppaa bioaseista ja niiden vastalääkkeistä. Tukku sotilaita on sairastunut ikävänpuoleiseen tautiin, joka saa lihanhimon heräämään aivan uudella tavalla. Kaupankäynti ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan ja bioaseen seuraukset leviävät pian koko kaupungin ylle.
Hetkessä kaupunki on täynnä verenhimoisia, zombinkaltaisia ihmisiä. Samalla kun paikallisen barbeque-baarin omistaja yrittää keksiä täydellistä reseptiä, Cherry tapaa entisen heilansa, El Wrayn, joka ei koskaan ammu ohi. Lisäksi paikallisen sairaalan lääkäri, Dr. Block, setvii vaimonsa lesbosuhdetta. Kaiken tämän keskellä ihmiskunta on tuhonpartaalla.
Kun Planet Terror on loppunut, näytetään yleisölle muutama maistiainen trailerin muodossa. Feikki trailereissa Rob Zombie esittelee visiotaan natsi-ihmissusista keskitysleirillä, Eli Roth mässäilee slasher-tyylisellä Thanksgivingilla ja Edgar Wright tuo kankaalle oman visionsa kirotusta talosta.
Trailereiden jälkeen päästään illan toiseen elokuvaan, Death Proofiin, jossa mielipuolinen stunt-mies suorittaa murhia omalla autollaan. Auto on kuolonsuojattu, mutta vain silloin, jos istuu ajajanpaikalla. Tarantino on jakanut Death Proofin kahteen osaan, joista ensimmäisessä seurataan Jungle Julia nimisen radiojuontajan ja tämän ystävien kohtaamista Stuntman Miken kanssa. Toisella puoliskolla Miken kanssa törmäyskurssille ajautuu ryhmä elokuvantekijöitä.
Rodriguez on joskus sanonut, että hänen suurin innoittajansa elokuvateollisuudessa on ollut John Carpenter, mikä näkyykin hyvin Planet Terrorissa. Musiikit sekä tunnelma ovat kuin parhaista Carpenterin klassikoista. Elokuvaa on helppo verrata esimerkiksi The Thingiin. Efektit ovat sopivan ronskeja ja ne ampuvat yli Rodriguezille tyypillisellä tavalla.
Death Proof taasen on hillitysti kuvattu kaahailuleffa, jossa on slasherille ominaisia piirteitä. Joissain kohdissa leffassa on jopa huomattavissa pientä tribuuttia gialloja kohtaan. Etenkin Argenton giallot tulevat hyvin mieleen muutamissa kohdissa, joissa kuvataan vinyylisoitinta läheltä. Musiikkivalinnoissaan Death Proof ei ole aivan niin puhdas esimerkki eksploitaatiosta kuin Planet Terror. Death Proofin musiikit ovat Tarantinolle tyypilliset: suhteellisen rentoja retkutuksia, joista kukaan ei ole ennen leffaa kuullut mitään.
Feikki trailereilla on myös olennainen osa kokonaisuudessa. Varsinkin Eli Rothin Thanksgiving on niin sykähdyttävä, että siitä melkein toivoisi näkevän kokopitkän version. Myös Rob Zombien Natsi-ihmissudet ovat hauskaa seurattavaa, ja niistä tulee elävästi mieleen An American Were Wolf in London. Edgar Wrightin Don’t traileri jää jotenkin vaisuksi, vaikka mukavat italokauhuwibat siitä saakin muutamassa kohdassa. Kokonaisuutena traileriosuus on hulvatonta katsottavaa, joka tuntuu vasta näiden kahden elokuvan välissä oikeutetulta, – todella paljon paremmalta kuin katsoa niitä pieneltä ruudulta YouTubesta.
Tämä Rodriguezin ja Tarantinon yhteisprojekti päätettiin leikata Euroopassa kahteen osaan, niin että Rodriguezin Planet Terror ja Tarantinon Death Proof erotettiin toisistaan. Näin ollen myös paljonpuhutut feikki trailerit saivat jäädä pois. Euroopassa päästiin nauttimaan ainoastaan Rodriguezin ohjamasta Machete trailerista. Tietysti sorruin katsomaan nämä irtonaiset elokuvat teatterissa, mutta kirosin jo silloin tilannetta. Kahden viihdetaiteilijan yhteinen mestariteos oli pilkottu turhan heppoisin perustein. Eli jos ei menesty Jenkeissä avausviikonloppuna, niin syyn täytyy ehdottomasti olla elokuvan pituudessa.
Näin voidaankin helposti pilkkoa elokuva keskeltä kahtia. Heivataan siinä samalla feikki trailerit pois. Miten tästä käy enää ilmi, että kyseessä on grindhouse? Ei mitenkään! Siispä Euroopassa olleet erilliset leffat ovatkin enemmän eksploitaatiota kuin grindhousea. Grindhousehan on nimenomaan double bill –esitys, jossa esitetään kaksi eksploitaatiopätkää ja leffojen välissä on tarkoitus katsoa trailereita muista grindhouse featureista.
Onneksi sentään Japanissa on saatu DVD:lle tämä elokuva sen oikeassa muodossa. Elikkä, jos on varaa pistää n. 70 euroa tähän mahtavaan boxiin, niin se kannattaa eritoten silloin kun ei ole vielä nähnyt kumpaakaan elokuvaa. Silloin saa varmasti maksimoitua sen tunteen, jonka tämä kokonaisuus tuo tullessaan. Ei silti, ettei boxia kannattaisi hommata, vaikka molemmat elokuvat olisi nähnyt jo aiemmin. Tämä on täydellinen boxi täydellisestä elokuvasta. Tätä on helppo suositella kaikille hyvästä roskaviihteestä pitäville.
