Väkivaltaisella Jeesus-elokuvalla The Passion of the Christ viime vuoden puolella sykähdyttänyt Mel Gibson ohjaili jo vuonna 1995 surumielistä paatosta, joka läträsi verellä, keskiajalle sijoittuneen oscarharava Braveheartin nimittäin. Historiallisista käänteistä koostuva tarina kertoilee juttua siitä, kuinka Skotlannin ylämailla kuohui yli reunuksen. Engelsmannit innostuivat ilkeän tyrannin johtamana terrorisoimaan Skotlannin maata mittavissa määrin. Edellä mainitun, jo yli-inhimillisen pahan tyrannin järjestämissä karkeloissa sai myös surmansa William Wallacen isä, ja Wallace miehen ikään päästessään jatkoi katkeraa vapaustaistelua kotimaansa Skotlannin puolesta, mielessään menneiden tapahtumien hyvittäminen keinolla millä hyvänsä. Ikuisuuden kestänyt sorto ja alistaminen piti saada päätökseen.
Hollykylämaiseen kaavaan ahdetun leffan ohjaaja Gibson osaa vedellä oikeista langoista ja pienehköä ylidramatisointia on havaittavissa. Menetyksiä tulee niin taistelukentällä ystävien kuin aivan sieltä lähipiiristä rakkaimpien omaistenkin muodossa, joten tunneryöppyä puskee pintaan tasaisenvarmasti, ainakin henkilöhahmoilla. Ainekset ovat kasassa yhden miehen sotaa varten, ja sitten mennään niin, että letti vaan hulmuaa, epämiellyttävä skottiaksentti kaikuu korvissa ja miekat kalisevat. Kipeätä katseltavaa taisteluista sentään on taitavasti väännetty ja ruumiinnesteitä vuodatetaan runsaasti. Vanhanaikainen rintamasota kunniaan, miehet riviin ja tukka putkella kuolemaa uhmaten sinne vaan. Ei väliä vaikka vastustajalla olisi kiltin sijasta haarniskat, raskaasti aseistettuja hevosia, pidemmältä etäisyydeltä nuolia ympäriinsä viskovia jousimiehiä ja julma pahuuden lähettiläs tahtipuikkoja heiluttelemassa. Pelkästään omien etujensa mukaisesti toimivaan vierustoveriinkaan ei aina ole luottamista.
Siinä missä Gibsonin kasvoilla siunattu Wallace on isänmaansa ja uskollisuuden nimeen vannova, tovereitaan kunnioittava tukkajumala, vastapuolen harmaahapsi käyttää kaikki tilaisuudet hyväkseen ja juonii strategiansa niin, ettei väliä vaikka uhreja tulisi kunnolla – jopa omaltakin puolelta. Teemoja siis piisaa, eikä näiden kahden hahmon mittelössä periksi antaminen tule kysymykseenkään, vaan kiistaa jatketaan hamaan loppuun asti. Gibsonin lisäksi rivistä ei hirveästi tuttuja löydy, mutta roolitöistä ei siltikään ole naputtamista. Patrick McGoohan vanhana jääräkunkkuna taitaa julmistelun ja skottiporukka aina loistavaan Brian Coxiin asti killistelee katsojaa mukavalla tavalla, jos vain Gibsonin tyypillistä irrottelua ei lasketa.
Kun Braveheart tuli katsottua ensimmäistä kertaa, oli se allekirjoittaneelle erittäin kovan luokan tapaus ja viiden tähden pamauttaminen melkeinpä itsestäänselvyys. Komea suomijulkaisu tuplalättyineen kiehtoi kaupan alelaarissa sen verran, että pitihän tuo joltain taholta klassikon leimankin saanut leffa korjata parempaan talteen. Vai kuinka ollakaan, uusintakierros todennäköisimmin oli kuluttanut rainasta parhaimman terän, eikä ennen tunnelataukseltaan niin mainio elokuva tehnyt sen suurempaa vaikutusta, vaan aiheutti lähinnä hollytuubaan kyllästyneitä reaktioita. Teknisesti ottaen kyseessä on edelleenkin silmää miellyttävä leffa ja hatunnoston näköinen tekele Gibsonilta. Kuvat ovat ihan hienoa katseltavaa, puvustus on aina lavastukseen saakka ajalleen uskollista ja näyttelijät hoitavat työnsä mukisematta. Eväskori on silti hieman vajaammanoloinen näilläkin täytteillä, kuin ennen muinoin.
Yhteenvetona todettakoon, että Braveheart on vain tasapaksu suuremman yleisön viihde-leffa, joka tarjoaa ok-tason puitteet Skotlannin ylämailla käytäviin kahakoihin. Mahdollisuuksiahan tästä siis löytyisi elokuvallisesti tyylikkäämpään teokseen, mutta käsikirjoitus on vain vedetty hieman liian halvaksi massoja kosiskelevaksi peruskeinojen kokoelmaksi. Tyypillistä mainstream-meininkiä, etten sanoisi.
nimimerkki: Lutkus
