Ystäväni Simon Birch on täyttä Hollywoodia ja ripaus Disneytä. Se kertoo John Irvingin kirjan Ystäväni Owen Meaney innoittaman tarinan erikoisen pienestä pojasta Simon Birchistä (Smith), joka pitää itseään Jumalan lähettämänä sankarina, mitä muuta voi vammainen poika ollakaan Hollywood-leffassa. Tarina kuitenkin kerrotaan Simonin kaverin Joen (Mazzello) kautta. Isää ei pojalla ole koskaan ollutkaan, mutta uskomattoman upea äitimuori (Judd) häneltä kyllä löytyy. Erään onnettomuuden jälkeen Joen pitää etsiä isänsä, mistä alkaa poikien välinen pieni seikkailu. Joeta esittää unohdettu lapsitähti Joseph Mazzello, jolla olisi ollut kykyjä vaikka uudeksi Macaulay Culkiniksi. Pojan parasta roolisuoritusta ei nähdä tässä leffassa, mutta ei hän mikään ihan huono ole.
Alkuun elokuva ottaa aivan liian kepeän otteen vakavaan aiheeseen. Ei kuulunut kuin aivastus, kun Simon putkahti maailmaan. Hän ei ollut, kuin nyrkinkokoinen, eikä ennustus ollut hänen kohdalla hyvä, mutta Simon kuitenkin ponnisti ja jatkoi elämäänsä lääkäreiden ennustuksista huolimatta. Onhan se mukavaa, että tehdään elokuva erilaisesta ihmisestä, joka yrittää pärjätä isossa maailmassa, mutta kuitenkin elokuva halventaa jopa pahemmin vammaisia, kuin Farrellyt konsanaan (hehän olivat se veljespari, joka eräässä leffassaan myi sokealle pojalle kuolleen papukaijan), ja samalla aliarvioidaan pahasti katsojan älyä. Loppua kohti onneksi keveys alkaa hiipumaan, mutta disneymäinen kiilto pysyy koko ajan päällä. Simonina nähtävä Ian Michael Smith on hyvin sympaattinen, mutta näyttelijänä hän ei ole kovin hyvä, johtuen pidemmän päälle kuitenkin typerästä henkilöhahmostaan.
Leffa alkaa hyvin tuomalla Jim Carreyn ruutuun, mutta se ilo ei kestä kauan, sillä Carreyn poika lähtee pian muistelemaan ystäväänsä Simon Birchiä muuttuen itse 12-vuotiaaksi. Jim Carrey siis esittää aikuista Joeta, joka kertoo elokuvan tarinan, joka sijoittuu 1960-luvulle. Carrey on niin pienessä osassa, että täytyy olla erittäin kova fani, että lähtee miehen takia leffaa katsomaan. Ei tuota suoritusta voi edes kommentoida, vaikka jonkinlainen hepun fani olenkin.
Aika kovasti nojaudutaan katoliseen kirkkoon ja siihen, miten se käsittelee uskontoaan. Kristinuskoa ei silti täysin tyrmätä, sillä sanohaan Carrey alussa tulleensa uskoon Simonin ansiosta. Simon voimakkaasti huutelee kylän papille (Strathairn), että mitä Jumala haluaa kirkolta, ja ilkeän pyhäkoulunopettajan rinnuksille pulautetaan, mutta siihen se kritisoiminen taitaa jäädä. Papin osan vetävä David Strathairn on viime aikoina vakiinnuttanut paikkansa suosikkinäyttelijöideni piirissä, eikä hän tällkään kertaa ole ihan huono. Aliarvostettu sivuosien tähtihän Strathairn on, mutta tässä hän näyttää vähän väsähtäneeltä. Ihan hyvä roolisuoritus tälläkin kertaa, mutta olisin odottanut vähän enemmän.
Kyllä tämän kestää loppuun saakka katsoa, vaikka on eteeni tullut monta paljon parempaakin kasvutarinaa (kuten upea Stand By Me) ja perherainaa. Yksiulotteiset ja kliseiset henkilöhahmot, perihollywoodilainen käsikirjoitus ja hirvittävän sankarimainen musiikki kuorruttavat jo ennestään naiivia tarinaa. Sivuosien erikoismies Oliver Platt tekee rutiininomaisen roolityön Joen äidin miesystävänä, eikä Ashley Judd oikein vakuuta kylän kaunottarena ja Joen äitinä. Tarinankerronta kaatuu paikoin typerään lässytykseen, eikä kliseinen huumori sovi ollenkaan tällaiseen traagiseen tarinaan (joka on tällä elokuvatiimillä lähinnä tragikoominen).
Kyllähän nämä tällaiset tarinat ovat joskus ihan paikallaan, ystävyydestä kertovia lämminhenkisiä rainoja, joilla on iso sydän, mutta ei lainkaan aivoja kaivataan aina. Suureen yleisöön aina uppoaa tällaiset sankaritarinat, jotka kertovat samalla erilaisuudesta kauniisti, mutta koko homma jää kuitenkin pinnalliseksi lässytykseksi ilman kaivattavaa syvyyttä. Yksi ilta tämän parissa vierähtää kuitenkin kovimmitta tuskitta ja kyllähän 110 minuuttia voisi huonomminkin viettää.
