Jokainen, joka on joskus ollut 15-vuotias myöntänee, että teini-ikä on aika pelottavaa. Ei oikein tiedä kuka on tai kuka pitäisi olla, odotukset monelta taholta ovat elämänkokemukseen nähden kohtuuttomat, eikä tulevaisuus ole muuta kuin pelottava musta aukko. Sitten kun lisätään ensimmäiset päihdekokeilut, ihmissuhdesotkut ja hallitsemattomat hormonit, niin onko se ihme että ahdistaa. Näitä nuoruuden tuntoja käsitteleviä elokuvia on tehty yhtä kauan kun teini-ikäisillä ovat hormonit hyrränneet, uusin teinikapinaleffojen jonon jatkaja Sisko tahtoisin jäädä, ponnistaa kotimaasta.
Emilia (Ada Kukkonen) on 15-vuotias helsinkiläistyttö, joka on asettunut muiden luomaan muottiin kilttinä suorittajana; hän hoitaa mukisematta pikkusiskoa, tuo kotiin hyviä numeroita ja juoksee koulun viestijoukkueessa. Muotti alkaa kuitenkin ahdistaa, kun Emilia tutustuu koulun uuteen tyttöön, Siiriin (Sara Melleri). Siiri on sekopäinen remuaja, joka ei noudata sääntöjä tai kuuntele ketään, vaan kiljuu, juoksee ja tekee tuhojaan adhd-potilaan keskittymiskyvyllä. Kuka arvaa miten tarina tästä etenee? Jep, juuri niin. Pahis ajaa hyviksen huonoille teille; on juopottelua, rikollisuutta, bileitä, vanhempien vastustusta ja poikien kanssa sekoilua. Jossain vaiheessa pieni moraalivartija istuu olkapäälle, ja sitten mietitään mitä tulikaan tehtyä ja mitä nyt pitäisi tehdä.
Vastaavia coming of age –elokuvia tyttöjen välisestä ystävyydestä on nähty maailman sivu, kotomaastakin löytyy Kielletyt Hedelmät, Juulian Totuudet ja Skenet (tosin kaksi viimeistä tv:n puolella). Siskojenkin tarina on loputtoman tuttu ja ennalta-arvattava, mutta voin ilokseni kertoa, että myös yksi parhaista oman genrensä kotimaisista kuvauksista. Mitään uutta elokuva ei genreen tuo, mutta kerronta on huomattavasti jouhevampaa ja uskottavampaa kuin esimerkiksi Dome Karukosken Kielletyssä Hedelmässä. Vahvuuksiin kuuluu erityisen onnistunut casting. Toistaiseksi suht tuntemattomat Melleri ja Kukkonen vakuuttavat leffan nuorina tähtinä, ja saavat teini-ikänsä jo kärsineenkin puolelleen emotionaalisilla suorituksilla. Vaikka tyttöjen stadilaisuus on kehä kolmosen ulkopuolelta tulevalle aluksi inasen vieraannuttavaa, sekin unohtuu hahmoihin syventyessä. Ylistystä jaottakoon vielä musiikille, joka onnistuu hyvin rytmittämään vauhdikasta tarinaa; löytyy kaikkea modernista Wolfmotherista legendaariseen Bow Wow Wowhun.
Mutta myönnetään, tottahan ne kliseet loppupeleissä ärsyttivätkin. On puuduttavaa, että aina siihen ikään pitää nuorisoleffoissa tulla myymälävarkauksilla ja sekopäisellä kiljumisella. Vaikken itse kapinoivinta teinimallia aikoinani edustanutkaan, en muista että koulun pahiksetkaan olisivat kiljuneet ja juosseet sydämensä kyllyydestä pitkin kyliä. Toinen yllättävän paljon häiritsevä huolimattomuusvirhe oli tarinan ajallinen eteneminen. Vuodenaikojen muuttumattomuus (loppukohtausten syksyä lukuunottamatta) antoi ymmärtää, että koko tarina olisi tapahtunut vajaan kuukauden sisään. Vaikea uskoa, että pahimmatkaan nuorisorikolliset ihan noin suurta tuhoa saavat aikaan noin lyhyessä ajassa. Olisin myös toivonut syventämistä erityisesti Siirin hahmolle, jonka loputon riehuminen ja sekoilu jätti kolkon yleistunnelman. Muutama henkinen murtuminen osoittivat erityisesti Mellerin lahjakkuuden, mutta Siiristä murtumiset eivät kertoneet juuri muuta kuin sen, että kliseet pitävät tässäkin kohtaa paikkansa; itku pitkästä ilosta.
Ennen kaikkea on kuitenkin hienoa nähdä, että Suomesta nousee enemmänkin nuoria naisohjaajia, jotka vakuuttavat jo esikoisohjauksillaan, niin kuin tässä tapauksessa Marja Pyykkö. Omaperäisyyttä Sisko tahtoisin jäädä olisi kaivannut, mutta en kuitenkaan osoita syyttävällä sormella vain Pyykköä, vaan myös kotimaan elokuvakulttuuria, jossa ei valitettavasti juuri valkokankaalle ole asiaa ilman perinteistä mainstream-elokuvaa. Surullista, mutta totta. Tämän huomioon ottaen annan Siskoille pääpiirteittäin anteeksi kliseet ja stereotypiat; toisin kuin useiden leffojen kohdalla, tässä tapauksessa katsomiskokemukseni ei juuri kärsi, vaikka tiedänkin miten tarina päättyy.
