Adaptation. Minun versioni on niitä elokuvia, joista kertominen on hankalaa. Elokuvan jälkeen pää pursuaa ajatuksia, joista yksikään ei tunnu tarpeeksi hyvältä kuvaamaan elokuvan loistavuutta. Sitten kun vihdoin luomistyö tuottaa tulosta, lause kertookin liikaa uniikista juonesta. Tai ehkäpä elokuvaa ei tullutkaan katsottua tarpeeksi tarkasti, ja jotain uupuu. Siispä on otettava uusintakierros, ja aloitetttava alusta. On yritettävä löytää elokuvan keskeisin pointti kaiken pursuavan kuvaloiston ja sanahelinän keskeltä. Tuntuu siltä, että ikinä paperille ei tule yhtään oikeaa sanaa, mutta tässä vihdoin (kolmen katsomiskerran jälkeen) on minun versioni ja näkemykseni tästä Charlie Kaufmanin mestariteoksesta.
Vuonna 1999 Charlie Kaufmanin ja ohjaaja Spike Jonzen yhteistyö Being John Malkovich räjäytti jättipotin. Sitä seurasi vähemmän mainetta kerännyt komedia Human nature. Niinpä Kaufman tarttui seuraavaan hankalaan projektiin kiinni uudella tarmolla ja kunnianhimolla: hän alkoi työstää adaptaatiota Susan Orleanin The Orchid Thief-kirjasta. Homman vaikeus oli siinä, että kirjassa ei ollut mitään elokuvallista tai dramaattista. Se oli vain tarina kukista, kukkia intohimoisesti rakastavasta miehestä nimeltä John Laroche ja siitä kuinka Orlean ei koskaan löytänytkään kirjassa etsimäänsä haamuorkideaa.
Kaufman siirsi orkideakirjan kaikista Kaufmanmaisimmalla ja omituisimmalla tavalla menestysleffaksi. Hänelle eivät riittäneet yksinkertaiset ratkaisut, vaan mukaan käsikirjoittajaksi oli mm. luotava fiktiivinen kaksoisveli Donald Kaufman, joka on maailman ainoa Oscar-ehdokkaaksi päässyt mielikuvitushahmo. Se ei toki riittänyt, vaan Kaufman lisäsi itsensä ja kuvitteellisen veljensä mukaan tarinaan. Hän loi kaiken todellisen ympärille käsittämättömän määrän lumetta, ja kokosi Orleanin tarinattoman kirjan syvälliset lausahdukset koristamaan tarinaa. Kaiken huippuna hän kirjoitti itsensä kirjoittamaan elokuvassa tarinaa orkideoista. Tuloksena on käsittämättömän riipaiseva matka jonnekin mielettömän kauniiden kukkien ja ihmismielten välille. Jotain sellaista Adaptation kokonaisuutena juuri on.
Adaptation on täynnä vertauskuvia, ne suorastaan pursuavat rivien välistä. American Beautyn pakkomielteiset ihmiset tuntuvat narsistisen Charlien (huom. puhumme nyt siis elokuvan hahmosta) rinnalla mitäänsanomattomilta. Mies yrittää viimeiseen asti välttyä keinotekoiselta juonivetoisuudelta, todellisen elämän tai rakkauden vaikutukselta adaptaatiossaan, kun omat mausteensa tarinaan tuova veli samaan aikaan kulkee helpointa tietä debyyttikässärinsä ”The Three” kohdalla, ja ylittää aidat sieltä missä ne ovat matalimmillaan. Charlie yrittää tuskastuneena puskea tietään aidan korkeimman kohdan läpi:
”Do I have an original thought in my head? My bald head. Maybe if I were happier my hair wouldn’t be falling out. Life is short. I need to make the most of it. Today is the first day of the rest of my life. I’m a walking clich…”Pääosissa eivät lopulta ole ne kaavaillut kauniit kukat, vaan Charlien kammoksumaa normaalielämän vitsaukset: unelmat, rakastumiset, onnen hetket, pelot, kuolema ja kadottamisen tuska. Niiden keskellä kuin suossa tarpovat henkilöhahmot ovat täydellisyyttä hipovia. Charlien synkkä maailmankuva, vieraantuneisuus tosielämästä ja surkea itsetunto ovat lähes vastakohtia kaksoisveljen, tuon saman DNA:n tuloksen kanssa. Ja silti heidät erottaa vain yksi pieni asia: kyky toteuttaa unelmia ja käydä intohimoisesti kiinni elämään.
Elokuvan Susan Orlean on auttamattomasti rakastunut ja pilvilinnoissa sokeasti roikkuva nainen, joka ei näe palvomansa miehen eli Larochen kovan ulkokuoren lävitse. Hän pitää Larochea myyttisenä hahmona, vaikka tämä on samaa lihaa ja verta kuin muutkin, vain erilaisella maailmankatsomuksella ja tarmolla varustettuna. Kuorensa alta hän on yhtä vahva/heikko kuin kaikki muut hahmot elokuvassa, ja varmasti, kuten myös jokainen ihminen tosielämässäkin, hän unelmoi, katsoo tapahtumia omien okuläärien lävitse ja välistä sokeutuu näkemästään.
Nicolas Cage hyppää Adaptationissa aimoannoksen urallaan eteenpäin. Monet ylinäytellyt actionroolit ovat kuonaa tämän kaksoisroolittelun vierellä. Cage tosiaan näyttää keski-ikäiseltä pateetiselta taiteenluojalta, jonka voi kuiskivine höpinöineen ottaa vakavasti. Meryl Streep on varma epävarman (mikä vastakkainasettelu!) naisen ja tähtiinkurkottelijan osassaan. Puhumattakaan Chris Cooperista, joka jatkaa komeaa CV:tään jälleen yhdellä loistotyöllä. Hieman tuntemattomampi Cara Seymour on taka-alalla hyvä Charlien rakastaman Amelian osassaan.
Adaptation on tarina mahdottoman tavoittelusta, jonkin mielensisäisen haamuorkidean metsästyksestä siirrettynä Charlie Kaufmanin tragikoomiseen ja traumaattiseen maailmaan, joka ei taida lopulta kovin kaukana oli tosimaailmasta. Samanaikaisesti leffa räjäyttää ruudulle todellisen metaforien ilotuliksen, jossa lume on totta ja tosi lumetta. Otapa siitä sitten selvää. Jokainen quote on ainakin surullisen kaunis elämänohje tai varoitus hauraasta ja väärästä polusta. Adaptation on käsittämättämän kaunis draama, josta tragikomiikka puskee läpi väkisinkin. Kaunis ääniraita tukee kerrontaa mitä parhaiten. Viisi tähtöstä maailman hienoimmalle adaptaatiolle, vaikkei se edes riitäkään kuvaamaan leffan hyvyyttä. Katsokaa ja kokekaa se siis itse.
”It’s done and that’s something… I like this, this is good.”