Miltä Anna Karenina vm. 2012 näyttää ja kuulostaa? Jos pannaan Baz Luhrmannin spektaakkelimainen musikaali Moulin Rouge! (2001) ja tanskalaismaestro Lars von Trierin ”lavastukseton” Dogville (2003) samaan tehosekoittimeen venäläisen kirjallisuusklassikon (1875-77) kanssa ja ongitaan laulunumerot pois lopputulemasta, siinä kuta kuinkin on vastaus edelliseen kysymykseen. Nähtyäni englantilaisohjaaja Joe Wrightin Sovituksen (2007), olin positiivisesti yllättynyt mm. hänen kyvystään tiivistää sodan kauheudet yhteen kohtaukseen – tai pikemminkin yhden oton sisään. Kun Anna Kareninassa työskenteli tismalleen sama kuvaaja kuin Sovituksessa (eli Seamus McGarvey), premissi näytti johtavan vain suureen elokuvalliseen nautintoon. Mutta eih, niin ei käynytkään.
Anna Karenina on hämäävän helppo kertomus. Leo Tolstoin luoma yläluokkainen rouva Karenin (Knightley) on naimisissa itseään vanhemman valtiomiehen (Law) kanssa. Annan elämä on tasaista korkea-arvoisen kotirouvan arkea, mutta ei niin häröä ja hämmentävää kuin esim. tosi-tv:stä tuttujen miljonäärimammojen elämä vaikuttaisi olevan. Hän on paljon tekemisissä veljensä Stivan (Macfadyen) ja tämän Dolly-vaimon (Macdonald) kanssa. Kyseisen parin avioliiton rakoilu tämänkin elokuvan aloittaa.
(Klassikkoa tuntemattomille tämä kappale voi sisältää spoilereita.) Stiva ei kykene pitämään housunnappejaan kiinni, vaan kylvää siementään Dollyn suruksi ympäriinsä. Anna, siveä ja hyvä rouva, matkaa Dollyn ja Stivan luo pitääkseen nämä yhdessä, ja todistaa siinä sivussa Dollyn nuoremman sisaren, Kittyn (Vikander), pyrkimystä hankkia aviomies. Kittyn suureksi murheeksi hänen suosikkinsa, salskea kreivi Vronski (Taylor-Johnson), on kiinnostueempi kokeneemmasta naisesta. Hamesankarina tunnettu Vronski ottaa kohteekseen rouva Kareninin, joka huomaa pyristelevänsä turhaan himojaan vastaan. Loppu onkin sitten hirveällä kierteellä kaartuvaa alamäkeä, jossa ensin helakan punervana värissyt liha muuttuu mustaksi ja vain kierteen reunoilta pois hyppivät sivuhenkilöt pelastuvat.
Hämäävän helpoksi Anna Kareninan tekee se, että lukuisista henkilöhahmoistaan huolimatta sen voi lukea eräänlaisena rappiokuvauksena, jonka valkokangasversio ei esimerkiksi vaatisi muuta kuin tukun ammattinäyttelijöitä, upeat periodilavasteet ja ajankuvaan sopivat puvut. Jos teoksen elokuvaversion tekijöiltä löytyisi halu painottaa jotakin agendaa, Anna Karenina voisi olla vaikkapa kertomus epätasa-arvosta joko yhteiskuntaluokkien tai sukupuolten välillä. Kumpaankin se taipuisi melko helposti muutamia painotuksia tekemällä. Anna Karenina voisi elokuvana myös olla kertomus järjen menettämisestä. Jostain syystä Joe Wright ei ole löytänyt Annaansa varsinaista teemaa, tai jos näin onkin käynyt, se ei elokuvasta tunnu välittyvän mitenkään. Omituisuus alkaa jo siitä, että jopa elokuvan nimihenkilö tuodaan omaan tarinaansa vähän kuin sivuovesta ja huomaamatta. Itse asiassa Stiva, Annan veli, tuntuu kuvakulmien, elokuvan rytmityksen ja kaiken muun puolesta enemmän tämän tarinan päähenkilöltä kuin Anna.
Vaikutelmaa vahvistaa se, että vaikka rouva Kareninia esittävä Wright-konkari Keira Knightley on piirteiltään viileän aristokraattinen ja taitaa pidättyneen tunnekuohun näyttelemisen lähikuvissa, Wright on halunnut istuttaa hänet (ja muut näyttelijät) teatterilavasteisiin. Niiden moninaisuuden ja nopeiden vaihtojen keskellä Knightley katoaa kirjavien tapettien ja koristeellisten huonekalujen joukkoon kuin puu metsään. Kuten Lars von Trier Dogvillessä, Wright on päätynyt tavanomaisempien elokuvalavasteiden sijasta valitsemaan Anna Kareninaansa teatterimaisemman miljöön. Wrightin tapauksessa koko tragedia näytellään välillä lavaa, välillä permantoa ja välillä katon, seinien tai lattian läpi kuvaan työntyvää luonnonmaisemaan hyödyntäen.
Elokuvan näyttelemisessä on niin ikään hyödynnetty teatterityyliä; sivuhenkilöt saattavat kesken kohtauksen vaihtaa vaatteita lennossa ja repäistä samalla jostakin esiin uuden kulissin. Useimmat, kuten Stivaa näyttelevä Matthew Macfadyen, ovat sisäistäneet erikoisen toteutustavan vaatimukset, ja heittäytyvät Wrightin visioon kuin esittäisivät rooliaan oikeasti tavalliselle teatteriyleisölle elokuvayleisön sijaan. Eleet ovat suurempia ja ilmeet välittyvät paksujen viiksienkin takaa selvästi.
Lavasteiden paljous, värikkyys ja monenlainen kikkailu niiden kanssa on huimaa, mutta sopisi paremmin johonkin iloisempaan tarinaan. Teatterikeinot toimivat toisinaan täydellisesti, kuten Kareninan ja Vronskin suuressa tanssiaiskohtauksessa, jossa muut näyttelijät ovat jähmettyneet välillä paikoilleen, vaan liika on liikaa. Tolstoin Anna Karenina on pohjimmiltaan tragedia, mutta Joe Wrightin Anna Karenina ei oikein tiedä, mitä se olisi. Eihän se oikein tiedä sitäkään, kuka edes sen päähenkilö olisi.
