Teinikomedioiden noustua suosioon 1980-luvulla, ei komedian lajityyppi ollut enää entisensä. Alalla alettiiin tuputtaa yleisölle mitä teennäisempiä, toinen toistaan räävittömimpiä ja navan alle keskittyvään huumoriin pohjautuvia elokuvia. James Foleyn ohjaama Who’s That Girl oli aikoinaan ja on tietysti nykyäänkin tässä suhteessa poikkeava teos, koska sen koomiset tilanteet ovat rakennettuja samalla tyylillä kuin Hollywoodin kultakauden screwball –henkisissä filmeissä.
Käytännössä Who’s That Girl on uusintaversio Howard Hawksin elokuvasta Hätä ei lue lakia ja muutokset alkuperäiseen ovat lähinnä pintapuolisia, sillä rakenne on säilynyt melko samanlaisena. Vaikea on tosin olla huomaamatta, että miespääosaa näyttelevä Griffin Dunne muistuttaa erehdyttävästi mykkäkauden koomikko Harold Lloydia.
Jo aloitus vaikuttaa, kun Madonnan esittämä toinen päähahmo astuu esiin Warner Brosin logosta ja tarinan johdanto kerrotaan kokonaan piirrettynä alkutekstien tullessa ruudulle. Johdannossa näytetään, kuinka vilkas tyttö Nikki Finn lavastetaan syylliseksi murhaan. Nikki joutuu vankilaan, mutta säilyttää avaimen, jolla saadaan auki kriittistä materiaalia sisältävä pankin tallelokero.
Kun Nikki on päässyt ehdonalaiseen 4 vuoden kuluttua, hän tapaa juristin, jonka on määrä kuskata hänet bussipysäkille ja vahtia, että tämä nouseekin bussiin. Naimisiin menossa oleva mies kuljettaa myös mukanaan harvinaista kissaeläintä, joka on tarkoitus toimittaa tiettyyn määränpäähän. Nikkin omistama avain on se, joka saa kaiken sekaisin, koska sitä jahtaavat kaksi roistoa ja roistoja jahtaa kaksi poliisia.
Filmissä osataan ajoittaa hyvin pitkälti fyysiseen huumoriin luottavat kohtaukset hyvin istuvasti kokonaisuuteen, sillä ne etenevät kaikki yhä hullummasta tilanteesta toiseen loogisena jatkumona. Tämän onnistuneen rytmityksen ansiosta aika kuluukin siivillä ja useita kohtauksia tietysti tukee toisessa pääosassa olevan pop-sensaation hittikappaleet, parhaiten mieleen jääden Causing a Commotion ja nimikappale Who’s That Girl.
Tämä on nykyään harvoin nähtävää rentoa elokuvaa, joka huokuu myös 80 –luvun nostalgiaa ja se ei sovi tosikoille eikä johdonmukaisia juonenkäänteitä hakeville. Kaikki hullutukset kuitenkin tukevat harkittua kokonaisuutta, joten on samantekevää, miten realistisia sen käänteet ovat.
