Sir John Boorman, Brittiläisen imperiumin ritari ja suuri elokuvaohjaaja, sai kerran vinkin muuasta kiehtovasta tosielämän sattumuksesta. Useamman kerran on eteläamerikkalaiselta työläiseltä kadonnut poika tai pari vähän salamyhkäisissä olosuhteissa, ja vuosikausien etsintöjen jälkeen samaiset silkohapset onkin löydetty paikallisen alkuperäisväestön riveistä täysin biologisista vanhemmistaan sekä ”sivistyneestä” maailmasta vieraantuneena villi-ihmisenä. Toisinaan nimittäin käy niinkin hassusti, että alkukantaiset intiaaniheimot löytävät orvoiksi tai hylätyiksi luulemiaan lapsia ja adoptoivat nämä heimoonsa, harvoinpa nimittäin eristyksissä elävillä ihmisillä on käsitystä ulkopuolisten tavoista tai kohtaloista. Smaragdimetsän tarinan taustat muuten toi aikoinaan ensimmäisenä julkisuuteen vanha kelmi Harlan Ellison, joka näihin aikoihin kirjoitti fiktion ja tekijänoikeuskirjeiden (lue: Terminator) ohella myös mietteitään elokuvista.
Tässä mielessä Boormanin taustoiltaan löyhästi todenperäisen elokuvan edustaakin mitä puhtainta tekijänsä näkökulmaa mystiseen ja kaoottiseen luonnonympäristöön laskeutuvasta samaistuttavasta jokamiehestä. Powers Boothen esittämä patoinsinööri kadottaa poikansa (Charley Boorman) vain löytääkseen tämän myöhemmin villien kynsistä. Varsinainen tarina kertoo uuteen outoon maailmaan pyllähtäneen miekkosen pyrkimyksestä löytää kadotettu yhteys poikaansa sekä äiti maahan. Boormanin jälkimaailman aktivisteille ja mm. Steven Seagalille jättämät tarinankerronnalliset vaikutteet paistavatkin Smaragdimetsästä hyvällä tavalla läpi kuin pannun pinta löysästä munakkaasta… tai siis jos unohtaa luontodokumenttimaisuuden sekä kaikki tämän lajin leffan kliseet jaloista villeistä lähtien.
Mikäli kuitenkin odottaa Smaragdimetsältä jotain kiiltokuvamaisen tyypillistä Hollywood-asennetta, tulee nopeasti pettyneeksi – tai ilahtuneeksi – sillä Boormanin oli tietysti pakko suorittaa kuvauksensa mahdollisimman autenttisessa ympäristössä Amazonin sademetsässä paikallisilla amatöörinäyttelijöillä ja pitkälti jopa aidolla intiaanikielellä. En tiedä sanoa kenestäkään muusta, mutta Boormanilla oli munaskut paikallaan asettaa poikansa seikkailemaan näinkin vaaralliseen ympäristöön. Amazonin sademetsä ei ole vain monenkirjavien petoeläinten temmellyskenttää, vaan trooppisilla seuduilla riehuu jos jonkinmoista hengenvaarallista bakteerikantaa ja muuta. Pelkästään Smaragdimetsän kuvauksissa näyttelijöitä uhkasi hukkua, ja realismin nimissä heitellyt keihäät ja nuolet ovat selvästi monessa kohtaa vaarallisen lähellä osua kohteisiinsa.
Mutta taas kerran: tietty vaaran tunne lisää huomattavasti tarinan jännitystä. Tällä kertaa kenenkään olkapäätä ei tarvinnut repiä sijoiltaan tai murtaa luita sir John Boormanin taiteellisen vision täydellistämiseksi. Nykyisen poliittisesti korrektin ilmapiirin vuoksi yletön alastomuus sekä puolifiktiivinen kulttuurikuvaus todennäköisesti tekisi Smaragdimetsän kaltaisen teoksen tuottamisesta nykymaailmassa mahdotonta. Amazonin sademetsän paahtavassa kuumuudessa edes alaikäiset lapset eivät lähtökohtaisesti käytä vaatteita vaan enintään erilaisia koruja sekä ihomaaleja, vaikka amerikkalaisrahoitteisen teoksen kohdalla miesten kulkuset onkin peitetty pienillä vaatepaloilla. Jos Boormanin elokuva julkaistaisiin tänään, sitä todennäköisesti syytettäisiin vähintään negatiivisten stereotypioiden (valkoinen pelastaja, kannibaalit, ym.) levittämisestä sekä kulttuurisesta omimisesta, tai mitä kaikkea tällaista saivartelua ja moralisointia harrastava sekopääsakki sitten ikinä keksiikään…
Sanalla sanoen käsikirjoitus ja osa näyttelijäsuorituksista taitavatkin oikeasti olla Smaragdimetsän heikompaa antia. Itseäni Boormanin taideteoksessa nimenomaisesti ihastuttivat tietyn autenttisuuden tunnun ohella mm. Ihmeotukset-leffoista tutun ranskalaisveteraani Philippe Rousselotin komea kuvausjälki yhdistettynä Brian Gascoignen ja Junior Homrichin säveltämään tunnelmalliseen syntikkasoundtrackiin. Mitä ilmeisimmin en ole jälkimmäisen kohdalla yksin mielipiteineni, sillä Smaragdimetsän soundtrack lienee edelleen ainut levytys, josta säveltäjäkaksikkoa ylipäänsä missään muistetaan. Joku onnekas saattaa toki tuntea Gascoignen myös Saul Bassin ikonisen Vaihe IV:n psykedeelisen elektronisen kakofonian säveltäjänä – tuskin kuitenkaan kovinkaan moni.
Smaragdimetsä on oikein laadukasta ja nautittavaa hömppää. John Boorman on kuitenkin urallaan tehnyt paljon vieläkin parempia taideteoksia, kuten Excalibarin, Syvän joen, Zardozin… ja mitä näitä nyt on. Smaragdimetsä jää siten auttamatta mestariohjaajan filmografian muiden timanttien varjoon – ja tuntui jäävän jo ilmestyessäänkin: maksavan yleisön ynnä kriitikoiden ylisanat jäivät rahtusen mainituista teoksista, eikä lippuluukuiltakaan liiennyt edellisten kaltaista helppoa jättimenestystä. Elokuvaansa alusta asti uskonut Boorman teki pitkää päivätyötä talousvaikeuksissa olleen tuotantoyhtiön johdon kanssa saadakseen hengentuotoksensa mukaan maailman festivaaleille ja kilpailusarjoihin: Cannesista miehelle irtosikin päätöselokuvan paikka, Oscar-gaalasta taas pelkkää ”eioota”. Boormanille jäi käteen vain yllätyksettömyydestäänkin huolimatta komea seikkailuelokuva.
