Sodasta tyhjän päälle palaava, traumatisoitunut, naisiin ja viinaan menevä öykkäri on hankala käsiteltävä. Sellainen on Joaquin Phoenixin esittämä Freddie Quell, toinen Paul Thomas Andersonin uusimman, sananmukaisesti Mestariteoksen pääroolihahmoista. Se toinen päähahmoista, eli Philip Seymour Hoffmanin esittämä kulttilahkon nokkamies Lancaster Dodd, itse herra Mestari, on samanmoinen joskin aavistuksen verran sivistyneemmässä paketissa. Sivistyneempi paketti tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että hän ei ole niinkään traumatisoitunut, vaan parhaansa mukaan aiheuttaa niitä traumoja lähellään oleville ihmisille. Sattuman kaupalta nämä kaksi henkilöä kohtaavat ja näin saa alkunsa yksi ehdottomasti vuoden 2013 merkkileffoista.
Elokuva perustuu vahvasti kahden loistavan näyttelijän väliseen suhteeseen ja vuoropuheluun. Lahkojohtaja Lancaster Dodd on ainoa henkilö, joka saa edes jotain kuria Quelliin. Jotain merkityksellistä Dodd Quellissa näkee, ottaahan hän hänet ikäänkuin ottolapsekseen – jopa läheisemmäksi kuin oman poikansa ja vävynsä. Vastapalvelukseksi Quell puolustaa mestariaan kaiken hulluutensa voimin, jopa pamppuja kantavaa virkavaltaa vastaan. Muutakin yhteistyötä tehdään: Quell osaa tehdä juotavaa alkoholia lähes mistä tahansa, ja se kelpaa myös Doddille. Dodd taas tarvitsee koekaniinia psykologian kokeilleen.
Juonen ja ajan kulku on hieman sekavaa. Hetkittäin on epäselvää, eteneekö elokuva täysin kronologisessa järjestyksessä. Toisaalta sillä ei ole merkitystä, koska tavallaan leffaan kuuluu mielen hyppäykset menneisyyteen. Pääasiassa leffassa kuvataan Freddie Quellin elämää ja kamppailua oman elämänsä haamuja vastaan. Haamuja, joita totisesti riittää.
Dialogi on vahvaa ja läpitunkevaa jopa siinä määrin, että allekirjoittanut tunsi vastustamatonta halua osallistua keskusteluun. Tällä kertaa itsehillintäni piti, eikä elokuvateatteriin kokoontunut katsojakaarti joutunut myötähäpeän valtaan. Kuvaus tukee dialogia. Paljon, todella paljon, käytetään lähikuvaa puhvuista kasvoista. Eikä mistä tahansa kasvoista: Phoenixin kasvoilta läpitunkeva vihansekainen tuska saa paatuneemmankin katsojan ottamaan taka-askelia. Isäntäänsä palvova rouva Dodd (Amy Adams) on juuri sellainen papinrouva kuin kulttilahkossa kuuluu ollakin: kuuliainen, alistuva mutta vahva uskossaan. Mestari itse, erehdyttävästi Grand Slamin aikaiselta Puntti Valtoselta näyttävä Lancaster Dodd puolestaan osaa manipuloinnin ja äänenkäytön tilanteen mukaan. Tappioita tulee, ja voittoja, kuten omituisessa kultissa kuuluukin. Tärkeää on se, että seuraajat ovat tiukasti mukana niin nousuissa kuin laskuissakin.
Elokuvaa voi arvostella monin eri kriteerein. On kuvausta, käsikirjoitusta, musiikkia. Sitten on erikoistehosteita, realistisuutta, ja mitä kaikkea. Tämän elokuvan summaisin lyhyesti sanoilla ”taitavaa näyttelyä vailla päätä ja häntää”. Jopa niin taitavaa, että neljä tähteä irtoaa puhtaasti Phoenixin ja Seymour Hoffmanin suorituksilla.
Ai niin. Jossakin sanottiin tämän elokuvan kertovan skientologian perustajasta L. Ron Hubbardista. Mahdollisesti Lancaster Dodd on jonkinlainen vapaa kuvaelma hänestä, ja mahdollisesti Doddin johtama kulttilahto on jonkinlainen vapaa kuvaelma skientologista, mutta tämä toimii lähinnä kehyksenä kahden hurjan mellastukselle.
