Syltyn Demolition Manin tapahtumat käynnistyvät aina niin ihanalta 1990-luvulta. Kuten tunnettua, tuolloin oli lähtökohtaisesti kaikki päin hemmettiä, päivälläkin oli aina pimeää ja kaikenlaisten turvallisuusmääräysten suhteen oltiin joka kantilta nykyistä verrattomasti mutkattomampia. Kun näyttäviä stuntteja liukuhihnalta vetelevän Syltyn esittämä mahtisonni tulee pidätystilanteessa vahingossa räjäyttäneeksi kokonaisen rakennuskompleksin sivullisine uhreineen näyttävästi taivaan tuuliin, päätyykin mahtimursu siltä istumalta poseen yhdessä Wesley Snipesin pilke silmäkulmassa esittämän terroristin kanssa. Ysärillä perinteiset vankilat kärsivät siinä määrin tilanpuutteesta ja kaaoksesta, että rikolliset päätettiin säilöä suoraan ties mihin litkuihin ja työntää pakastimeen myöhempää käyttöä varten. Hätäisimmät lopettanevat Demolition Manin katsomisen tässä vaiheessa.
Muutaman hassun vuosikymmenen kuluttua Snipesin esittämä Simon Phoenix päätetään ottaa jääkaapista ehdonalaiskuulemista odottamaan. Blondiksi värjätty veijari kuitenkin iskee virkavallasta tajun kankaalle ja pistää koko uuden uljaan maailman kertaheitolla mullin ja mallin. Suuren maanjäristyksen jäljiltä uudelleenrakennetun utopistisen Kalifornian päättäjien onnistui jo inkarnaatiovaiheessa eliminoida perinteinen rikollisuus niin perusteellisesti, ettei sikäläisillä erikoisjoukoillakaan ole enää keinoja yksittäisen omenavarkaan sen enempää kuin väkivaltaisen sekopäänkään pysäyttämiseksi. Niinpä paikalliset poliisivoimat päättävätkin kaivaa toksista maskuliinisuutta huokuvan Syltyn – tai John Spartanin – pakastevihannesten seasta ottamaan mittaa vanhasta verivihollisestaan sivullisia säästämättä.
Demolition Mania tuskin monikaan on katsonut silkan juonen vuoksi. Nykyään tätä kuitenkin tavataan pitää jopa yhtenä fiksummista ja syvällisimmistä ysärivuosien toimintapätkistä – siis sikäli kuin näitä toimintaleffoja yleensäkään voi kumpaankaan karsinaan istuttaa. Demolition Manin maailmassa yhdistellään vapaasti Aldous Huxleyn ja George Orwellin kirjojen sekä Judge Dreddin dystooppisia piirteitä jo tuolloin ihmisiä puhuttaneeseen poliittiseen korrektiuteen sekä toksiseen onnellisuuteen. Elokuvan kuvaamassa yhteiskunnassa kaikki mahdollinen on valheellisen moraalisäteilyn taakse piiloutuneiden autokraattisten poliitikkojen ja rahamiesten kontrolloimaa höttöä, jossa epäterveeksi ja ”epäkivaksi” tuomittu on yksinkertaisesti laitonta – jopa normaali viihde on täysin kuohittu, musiikki on korvattu turvallisilla lastenlauluilla, fyysinen seksi on kielletty ja ihmiset puhuvatkin tunteistaan enää lähinnä tietokoneiden kanssa. Tässä omituisella tavalla tutussa muovisen steriilissä vaihtoehtotodellisuudessa ikävät sanat ovat pelottavinta ja pahinta, mitä tavalliset ihmiset voivat arjessaan kokea. Verbaaliselta terrorismilta kansaa suojaamaan ja vääriä ajatuksia ehkäisemään on tässä utopiassa tietysti kyhätty kokonainen oma kyttäys- ja rankaisukoneistonsa.
Valitettavasti Demolition Manin varsinainen käsikirjoitus ei millään tasolla nouse kaiken muun taustasälän tasolle. Pähkinänkuoressa kyseessä on lähtökohtaisesti edelleen suoraviivainen toimintapätkä, jossa hyvä tyyppi jahtaa pahaa tyyppiä, ja näyttävä stuntti, komea cgi-vapaa räjähdys ja vanhoilla urheiluautoilla käytävä vauhdikas takaa-ajo seuraa toistaan. Tarinan hahmoilla ei pitkälti olekaan yksinkertaisia toimintatrooppeja viisaampaa sanottavaa tai motiivia; tietyissä kohdin katsojalle vain väännetään elokuvan olennainen sanoma rautalangasta yhtenä pitkänä monologina. Demolition Manin loppukin kompastuu dystopialeffojen perinteisimpään mahdolliseen sudenkuoppaan: uskottavien ratkaisujen tarjoamiseen kuvattuun ongelmaan. Wesley Snipesin esittämän pikkupoikamaisen impulsiivisen Simon Phoenixin pahistelun hilpeänä perusmotiivinakin on ensisijaisesti silkka ilkeilyn ja sikailun tuottama viihdearvo.
Ja viihdearvoahan muuten löytyy myös Demolition Manista vaikka muille jakaa. 1990-luvun alkuvuosina klassinen Hollywood-toimintaelokuva eli vielä kultakauttaan, ja vähän pölhömmätkin ideat uskallettiin vetää tuohon aikaan kunnialla ja rautaisella ammattitaidolla syvään päätyyn asti. Syltyn ja Snipesin yliampuvaa remuamista on hauska katsella ja samalla virnuilla leffan muulle satiirisemmalle ainekselle. Yllättäen jopa Rob Schneiderille löydettiin kerrankin sopiva rooli yhtenä tulevaisuuden kuikelomaisista poliisimiehistä: harvat Schneiderin Demolition Manissa laukomat repliikit istuvat tässä tapauksessa mielestäni lausujansa suuhun kuin ne surullisenkuuluisat simpukat Syltyn hanuriin. Hauskan vitsin kaivaminen Rob Schneiderista on saavutus, jolla nyt itsessään pitäisi irrota pari ylimääräistä lisätähteä.
