Joskus yleisönosastokirjoituksia lukiessa tuntuu siltä kuin osa kansalaisista pitäisi poliitikkoja jonakin aivan omituisena ihmistyyppinä. Ikään kuin ministerit ja kansanedustajat olisivat joko korkealla muiden kansalaisten yläpuolella, tahi sitten niin matalalla heidän alapuolellaan, ettei sen kuilun pohjaa edes voi tavallinen kuolevainen nähdä. State of Play saattaisi avartaa tällaisten ihmisten mielikuvaa poliittisista päätöksentekijöistä – vaikka leffan pääosassa onkin rähjäinen toimittajanrenttu ja hänen työpaikkansa, The Washington Globen toimitus.
State of Play pohjaa englantilaista tekoa olevaan tv-sarjaan vuodelta 2003. Lontoon kuhinasta rapakon taakse siirretty tarina kertoo omistautumisesta, skandaalista ja petoksesta. Toisin kuin Hollywood-rainoissa usein, State of Playssa ei edetä joka kohdassa täysin oppikirjojen mukaan. Esimerkiksi tarinan hahmot esitellään virkistävästi totutusta poiketen; Russell Crowen näyttelemän päähenkilön nimeä ei kuuluteta heti alussa, että: ”Terve, toimittaja Cal McAffery!” Sen sijaan hänet esitellään autonsa, vanhan sinisen koslansa, ja sen ämyreistä kaikuva kaamean renkutuksen kautta. Kun hän välipalaa rouskuttaen lyö romunsa oven kiinni ja marssii murhapaikalle poliisilauman läpi kahvi kourassaan, tiedämme sanomattakin, kuka hän on. Tämä mies on journalismin ammattilainen, rento tyyppi, jolla on lukemattomia ammatilleen tärkeitä suhteita.
Hyvissä elokuvissa ei koskaan tuoda esille mitään turhaa. State of Play on alussaan kuin sekoitus ainakin kolmea aivan eri palapeliä. Elokuvan ensimmäinen näyttämö on tuhruinen kuja, jolta löytyy kaksi ampumisvälikohtauksen uhria – pizzamies ja narkkari. Toinen näyttämö on metroasema, jolla Maria Thayerin esittämä hentoinen ja tyylikäs Sonia Baker kohtaa mystisen loppunsa. Toimittaja Cal McAffery alkaa tutkii ensimmäisen näyttämön tapausta, ja hänen nuori kollegansa, lehden omanarvontuntuinen blogisti, Della Frye (McAdams) keskittyy jälkimmäiseen. Mikä Sonia Bakerista tekee kuuman jutun, on kongressiedustaja Collins (Affleck), jonka Cal tuntee. Tämä poliitikonplanttu menee ja purskahtaa itkuun kesken lehdistötilaisuuden suloisen Sonian vuoksi. Vähitellen käy ilmi, että State of Playn palaset muodostavat vain yhden ison, mutta nerokkaasti pilkotun kuvion.
Lasileuaksi tituleeratun Ben Affleckin ensihetket elokuvassa ovat perin häiritseviä. Hän vaikuttaa rooliinsa turhan nuorelta ja poikamaiselta. Mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä oikeammalta valinnalta rooliinsa Affleck tuntuu. Siinä sivussa Della Fryen esittäminen tiukkapeppuisena pyrkyrinä ja feministinä kaihertaa sekin yhä vähemmän. Kuten Collins, myös Della kehittyy elokuvan aikana. Jos Dellasta siis saa pahoja viboja kohtauksessa, jossa hän yrittää nyhtää Calilta tietoja omaan juttuunsa, parempaa on siis tulossa. Ainut hahmo, jota on pakko rakastaa koko leffan ajan, on Russell Crowen renttukarismaa pursuava antisankari Cal. Vaikka hahmo on pohjimmiltaan hirveä klisee – kliseiseltä vaikuttaa myös elokuvan antama kuva lehden toimituksesta karrikoituine pilvenpolttajineen ja lemmikkiartikkeli-intoilijoineen – Crowessa on sitä jotain, mikä saa nielemään paljon höpöä uskottavana asiana. Hyvänä kakkosena karismaattisuudessa tulee lehden päätoimittajaa näyttelevä Helen Mirren. Mutta Mirrenhän voisi vaikka johtaa valtiota, kuten hänen performanssinsa jo The Queenissa todisti.
Mikä State of Playn loppupeleissä tekee hyväksi elokuvaksi, ei ole pelkästään onnistunut casting. Onnistuneiden näyttelijävalintojen lisäksi leffa tarjoaa yhden parhaiten kirjoitetuista tarinoista, joka panee näkemään inhimillisyyttä myös siellä, missä sitä ei välttämättä aina huomaa. Trillerinä State of Play on sujuva ja kiehtova, joskaan ei monien mielestä yhtä onnistunut kuin alkuperäinen tv-sarja. Itse nostaisin sen kuitenkin suoralta kädeltä samaan ajattomalla tavalla viihdyttävään jännäriryhmään Presidentin miehien ja Kluten kanssa.
