Aurinko lämmittää asfalttia kuumalla 60-luvulla. Neula putoaa vinyylikiekolle, josta ei soi rock, vaan rock & roll. Aikamies katsoo lapsuuteensa ja kertoo elämänsä parhaasta kesästä. Loppuun kootaan summaus jokaisen hahmon tulevaisuudesta. Jos mielessä käy Stand by Me – viimeinen kesä, ei taatusti ole yksin. Takapihan tykki ei perustu Stephen Kingin romaaniin, eikä ole Rob Reinerin, vaan suht tuntemattomana pysyneen David M. Evansin ohjaustyö, joka on kotimaassaan Yhdysvalloissa tunnettu, mutta Suomessa valitettavan näkymättömäksi jäänyt teos. Ruutuaikaa ei ole liiemmin lohjennut televisiokanavilta ja DVD-julkaisujen saatavuus on nihkeä.
”30 years later Benjamin Franklin Rodriguez became a neighborhood legend. He taught me how to play baseball and he became my best friend.”Parafraasi yllä on taatusti kuulunut myyntipuheeseen Evansin esitellessä ideaansa Twentieth Century Foxin johtoportaalle, sillä epäilen, että sitä on tehty ainakaan kertomalla elokuvasta, jossa ala-astelaisilla pojilla hukkuu pallo naapurin pihalle. Vähääkään tunnetut nimet elokuvassa – Karen Allen, Denis Leary ja mystinen loppuvierailija – on jätetty sivuosiin murrosikäisten nousukkaiden tieltä. Nousukkaista ei kukaan ole sittemmin edennyt mihinkään, mutta yksikin elokuva voi olla todellisella joukkupelillä kaunis saavutus. Kasti ei ole varsinaisesti mitään vahvojen luonteiden Tarantino-näyttöä, mutta ei toisaalta mahdottomien, tarkoituksellisesti epäsopusuhtaisten hahmojen kokoelmaakaan. Nämä pitää oppia tuntemaan yleisen palloilun kautta. Mikäli minulta kysytään, niin leffa ei kerro varsinaisesti päähenkilö Scottyn ja Benjaminin (Mike Guiry ja Tom Vitar) ystävystymisestä, vaan siitä, kuinka koko porukasta tuli hänen ystäviään; kuinka Scotty Smalls sopeutui ympäristöönsä ja mahtui joukkoon.
Silti Porter (Patrick Renna) on varmasti monelle katsojalle se kohtauksia varastava jantteri. Paksusta pojasta revitään irti ehkä yksi läskivitsi. Evans oli tajunnut, että pisamaisen potson teräksisellä itsevarmuudella saa laadukkaampaa viihdettä kuin siitä, kuinka nälkä hänellä on.
Baseball on amerikkalaisen kulttuurin kivijalka ja laji, jota he rakkaudella vaalivat. Suomalaisen 90-luvun kasvatin päiväohjelmaan pienessä kylässä kuuluivat jalkapallo, koripallo ja oikeastaan kaikki muu paitsi baseball, mutta yhteiset kiintopisteet oikeissa paikoissa ylittävät pallolajien eroavaisuudet. Muistoiksi eivät koskaan jääneet varsinaiset lopputulokset, vaan ajanviete, jota harjoitettiin sen harjoittamisen ilosta. Tärkeää oli, että kokoonnuttiin yhteen, eikä päivänvaloa hukattu tuntiakaan. Uudet pelaajat otettiin lennosta mukaan taitoihin katsomatta, jos ehkä pienellä varauksella. Elokuva voi aiheeltaan sivuta urheilua, mutta ei niin paljon, että se lankeaisi genren tylsimpiin kaavoihin. Altavastaaja ei todellakaan nouse todennäköisyyksiä uhmaten voittoon, eikä tähtipelaaja loukkaannu ennen ottelua, koska lasten kulahtaneella nurmikentällä ei ennalta arvattavia päätösotteluita pelata.
Takapihan tykki on niin lämmöllä muisteltu ja konfliktiton, ettei mitään uhkaa edes synny ennen loppumetrejä huolellisen (ja silti niin huolettoman) hengailun päätteeksi. Juonivetoiseksi tätä ei voi millään muotoa sanoa, mutta kasvamiseen liittyviä merkkejä ja ikiaikaisia riittejä löytyy senkin edestä. Pallokentän ulkopuolella murrosiän kynnystä koetellaan muun muassa purutupakan parissa sekä viitteillä kehittyvästä libidosta. Kunpa vain naiset eivät olisi 10 vuotta itseä vanhempia. Siinä leiskuu koominen liioittelu riehakkaasti, kuten aikuisena lapsuuttaan muistelevalta kertojalta voi odottaakin, mutta se on myös hieno tapa selittää yliampuvia hetkiä. Lapinlisää tulee antaakin, jotta ne elämän pienet asiat saisi näyttämään kymmenvuotiaan silmissä monumentaalisilta: etenkin, kun kyseessä on naapurin tappajahai koiraksi tai se infernaalinen pelko, kun odottelee mokailunsa seurauksia. Kaiken takana on kuitenkin enemmän tunnistettavia kokemuksia kuin esimerkiksi Arkajalat ja merirosvolaiva voivat koskaan toivoa.
Ehkä sittenkin ymmärrän syyn baseball-painotteisen lapsuusmuistelon tuntemattomuudelle rapakon tällä puolella. Takapihan tykki on kenties amerikkalainen poikien leffa männävuosilta, mutta samaistumisessaan se lyö kunnareita kuin Babe Ruth konsanaan. Kerronnan riemu ei hyydy edes jännitetyllä kotijuoksulla, vaan saa vielä huikeilla kamera-ajoilla, näkökulmaotoksilla ja hidastuksilla nautiskellun toimintahuipentumansa pakokohtauksesta ”Herculeen” kanssa. Sekään ei tosin vedä vertoja päätökselle, jossa hämmästyttävä totuus kohtaa ja kellistää kasvavien miestenalkujen ennakkoluulot.
