Sam Raimin trilogian ystävänä en tiennyt miten suhtautua Marc Webbin rebootiin Spider-Man -sarjasta. Odotin aluksi neljättä osaa alkuperäiselle sarjalle, mutta toisaalta ajattelin, ettei samasta kaivosta voi ammentaa ikuisuuksiin hyviä tarinoita. Ajateltuani asiaa hieman pidemmälle, ajattelin että olivathan Christopher Nolan ja kumppanitkin tehneet toimivia uusintaversioita sarjakuvafilmatisoinneista. Katsottuani “The Amazing Spidermanin”- trailerin olin jo melko myyty. Lukuunottamatta lähtemätöntä vaikutusta, että kaikki trailerin action-osuudet oli kehnosti tietokoneella generoitu. Elokuvat ovat kuitenkin tarinoita, ja tutut tarinat jotka ovat esitetty uusissa kehyksissä on aina vaikeampi arvostella.
Peter Parker (Andrew Garfield) on älykäs lukioikäinen poika, jota vaivaa monet teini-iässä kiteytyvät ongelmat, millaisia kenellä tahansa voi tai on voinut esiintyä. Vanhempien puuttuminen painaa ja omien näkökulmien puolustamisesta maksetaan kova hinta. Elokuvassa valotetaan kuitenkin Peterin taustoja syvemmin kuin alkuperäisessä trilogiassa. Peter on kiinnostunut vanhempiensa taustoista ja hänen löydettyään esineitä, jotka kuuluivat hänen isälleen ja äidilleen, hän päätyy jälkien johdattamana Oscorpin tutkimuskeskukseen ja kyseenalaisen geenisiirtotekniikan tutkijaan ja Peterin isän työkaveriin Curt Connorsiin (Rhys Ifans).
Selvänä erona alkuperäiseen trilogiaan huomaa sen, millä juonta kuljetetaan. Juoni etenee The Amazing Spidermanissa paljon henkilökohtaisemmalla tasolla, Peterin etsiessä vastauksia menneisyytensä kysymyksiin. Elokuvan Spider-Man ei ole kostaja, eikä lainvalvoja vaan häntä ohjaa henkilökohtainen filosofia, johon hänen taustansa ja esimerkiksi hänen setänsä Ben on häntä ohjannut.
Henkilöhahmot elokuvassa ovat mielenkiintoisia ja aitoja. Flash Thompson (Chris Zylka) ei ole enää vain omatunnoton koulukiusaaja, vaan jatko-osienkin kannalta toimiva hahmo. Emma Stone tuo pirteän ja raikkaan elementin elokuvaan 17-vuotiaan Gwen Stacyn, Peterin ‘love interestin’ roolissa. On kiistanalaista verrata hahmoina Gwen Stacya ja Mary-Jane Watsonia, mutta mielestäni Gwen oli hyvä valinta Peterin vastarooliksi, ja Stone hyvä valinta Garfieldin vastanäyttelijäksi. Keskeinen ero Gwenin ja MJ:n hahmojen välillä onkin se, että Gwen rakastui Peterin siviilihahmoon ja MJ taas Spider-Maniin.
Elokuva on uskollinen sarjakuville ja hyvä niin. Garfield suoriutui kaiken kaikkiaan roolista paremmin kuin Raimin trilogian Tobey Maguire. Garfield oli realistisempi lukioikäinen ongelmineen ja elämäntapoineen. Tietyt avainkohtaukset olivat samat kuin alkuperäisessäkin trilogiassa, mutta ne yllättivät ja koskettivat silti samalla, ellei paremmallakin teholla, vaikka niitä osasikin odottaa. Webbin ohjaustyö on hyvää, vaikkakin välillä tuntui, että joinakin hetkinä tunnelmaa ja tiettyjä tunnetiloja ei osattu pitää yllä tarpeeksi tehokkaasti, vaan ne vain tylysti poissuljettiin kohtauksella tai kahdella. Dialogi oli hyvin käsikirjoitettua ja jopa geenisiirtoteknologian jargonia oli uskottavaa. Edes CGI-materiaalissa ollut valittamisen varaa vaan action-kohtauksetkin olivat aidon ja ammattitaitoisen näköisiä.
Kaiken kaikkiaan The Amazing Spider-Man tarinana osoittaa sen, mitä Ben-setä opetti Peterille, etteivät epäitsekkäät teot ole valinta, vaan moraalinen velvollisuus, ja kuten tunnetustikin on sanottu, että suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun.
