Silkkana tilannekomediana alkava farssi/komedia, Chaplinin ohjaama ja (paria osaa koskien) näyttelemä Diktaattori kuuluu mustavalkoelokuvien ehdottomaan kermaan, niin minun kuin muidenkin elokuvaharrastajien keskuudessa.
Huvittuneisuus vaihtuu pian pienehköön järkytykseen, kun vanhan viiksinaaman rooli osoittautuukin runsaasti dialogia sisältäväksi ja elokuva ei-niin-mykkäelokuvaksi, absurdisti toteutettu huumori toimisi todella paljon paremmin mykkänä, vaikka sarjakuvamaisesti toteutetut, lähes sketsimäiset kohtaukset kirvoittavat elokuvan varrella todella monet ja hyvät naurut.
Jo edellä mainittu Chaplinin tuplarooli tuo hyvin esille herran vahvuudet niin kameran takana, kuin edessäkin, esimerkkinä juutalaisen parturin ja ihmeesti Hitleriä muistuttavan Hinkelin ulkonäköjen samanlaisuuksilla leikittely, sanallisena että visuaalisena. Sotatantereella poukkoileva ja muistinsa menettävä, nimettömäksi jäävä parturi esitetään chaplinmaiseen tapaan hömelönä ja kömpelönä älykääpiönä, joka ei tunnu osaavan tehtävän mitään alusta alkaen. Seuraavaksi leikataankin itse pääpiruun, hammasharja-malliset viikset omaavaan Hinkeliin, joka vaikuttaa myös korkeasta asemastaan huolimatta varsin hajamieliseltä ja typerältä. Taas kerran yksi tapa satirisoida toisen maailmansodan akselivaltojen johtajaa, sekä sodan julmuutta huvittavuuden keinoin. Myös draamaa ja tunteita yritetään sotkea mukaan heittämällä Paulette Goddardin esittämä Hannah, johon parturi ystävystyy, uhkana hönkii tietty eräs hallitsija.
Elokuvan keskipiste tuntuu välistä vaihtuvan sodan kauhuista aina mitä mehevimmillä tilannekoomisilla hetkillä herkutteluun, josta päästäänkin takaisin sotaan ja sen aiheuttamiin tunteisiin. Alku on sotaa, keskellä draamakomediaa, sitten draamaa, lisää sotaa, filkka päättyy komediaan ja jättää hyvän maun suuhun. Sodan turhuus välittyy lukuisaan otteeseen katsojalle, tavalla että toisella, mikä onkin hyvä, sillä tämän avulla enemmän ihmisiä pääsee juonen/sanomantynkään kiinni.
Ikimuistoisia kohtauksia on helppo bongata sieltä täältä, mutta paras on ehdottomasti Hinkelin leikittely maapallolla, joka koituu hetken päästä hienoiseen, otteen menettämistä kuvaavaan poksahdukseen, jonka jälkeen herra diktaattori jää nuolemaan näppejään, kohta ennustaa myös miten elokuva loppuu. Myös lentäviä lauseita, sekä vähän vakavampia sitaatteja päästetään ilmoille tuon tuosta, mutta parturin pitämä palopuhe Tomanian hallintoa vastaan tulee varsin kulman takaa monelle, mutta onnistuu kuitenkin koskettamaan kaikkia tavalla tai toisella.
Toisen maailmansodan aiheuttamat arvet ovat varsin hyvin näkyvissä koko elokuvan ajan, tämän voi huomata pilkan kohteista kuin lavasteistakin. Tunnelma säilyy eheänä ja kevyenä koko ajan, eikä leviä käsiin, vaikka genrejä vaihdellaan melkoiseen tahtiin.
Kokonaisuutena käteen jää mainio(n) humoristinen komediakuvaus toisesta maailmansodasta, jonka sisällä punotaan myös syvempiä tunteita, kuitenkaan leviämättä. Chaplinin tuplarooli ja mainio näyttely kruunaa kokonaisuuden, tehden tästä toiseksi parhaan mykkäelokuvan, mitä olen koskaan nähnyt(ensimmäistä sijaa pitää Nosferatu-eine Symphonie des Grauens).
nimimerkki: cuckaracha
