Brasilialainen Keskiyöllä otan sielusi alkaa kuin mikä tahansa hupsu camp-kauhuleffa vanhoilta hyviltä ajoilta: ensin jotain kuubalaista vallankumouksellista muistuttava mustiin pukeutunut hörökorvainen Jose Mojica Marins lausuu ikimuistoisen monologin elämästä, kuolemasta ja verestä, minkä jälkeen ihmisen pääkalloa pitelevä vanha noita varoittaa yleisöä katsomasta koko pahuksen rainaa. Sitten kello lyökin jo keskiyön merkiksi, ja kenenkään on turha enää yrittää pakoon Marinsin kauhuvisioita – teatterissa kelloa siis käytetään näytöksen alkamisen ilmoittamiseksi. Mitään Hollywoodin kaltaista mukavaa ja turvallista viihdettä ei arvatenkaan ole luvassa, mikäli on uskominen prologin keskelle leikattuja välähdyksiä elokuvan hahmojen – naisten ja miesten – murhista ja pahoinpitelyistä mustanpuhuvan latinoparran hyppysissä. Vanhan hyvän Haysin koodin ajan mustavalkoisiin kauhuleffoihin tottuneelle Keskiyöllä otan sielusi onkin suorastaan hämmästyttävän väkivaltainen ja ilkeä genreklassikko.
Suorasukainen ja iskevä nihilismi ei ole ainut Marinsin teoksen hätkähdyttävä osa-alue. Keskiyöllä otan sielusi oli tekijänsä ensimmäinen oma ohjaustyö, joten ymmärrettävästi tämän tarinankerronnallinen ote on painajaismaiselle kauhulle sopivan ”deorganisoitunutta” ja unimaisen sekavaa. Marinsin tulkitsema, suorastaan kaunokirjalliset mittasuhteet eeppisyydessään saava Zé do Caixão aka Coffin Joe on nihilistinen ja egoltaan Olympos Monsin suuruinen julmuri, joka taivaltaa Brasilian syrjäisiä katuja täydellistä naista etsien. Zén yksinkertaisena päämääränä on siittää itselleen jälkeläinen ja jatkaa siten verilinjaansa. Kuka tahansa uskaltaakaan astua tämän sattumavaraisesti Jekyllin ja Hyden välillä persoonallisuudeltaan vaihtelevan raivopään tielle, saa tuta virheensä nahoissaan. Arkku-Joe on siis samanaikaisesti sarjamurhaaja ja jumalankieltäjä – eli vähän kaikkea, mitä ylipäänsä ihmisessä on ollut tuohon aikaan tapana pitää turmeltuneena ja pahana.
Jose Mojica Marins on kertonut, kuinka sai inspiraation legendaariseen hahmoonsa ja alter egoonsa muuasta näkemästään unesta, jossa mustiin pukeutunut hahmo yritti vetää tämän mukanaan hautausmaalle. Lopullisen muotonsa Zé do Caixão sai – varsin osuvasti – paikallisen tupakkafirman mustaan silinteriin pukeutuneelta maskotilta. Rahaa tai kokemusta elokuvien tuottamisesta ei Marinsilla näihin aikoihin ollut sen enempää kuin Brasiliassa yleisesti kauhuleffoistakaan – Marinsin vanhemmat omistivat elokuvateatterin, ja poika viettikin suuren osan nuoruuttaan lähinnä pohjoisamerikkalaisia kauhun klassikoita ahmien. Omaan ohjaustyöhönsä brassikauhun mestari kuitenkin uskoi siinä määrin, että oli valmis panttaamaan koko omaisuutensa sen puolesta. Yleisö myös palkitsi Marinsin vaivannäön vyörymällä joukoittain teattereihin katsomaan tätä paikallisen elokuvakulttuurin olennaista pioneerityötä.
Teknisesti Keskiyöllä otan sielusi ei ole erityisen hyvä tai hienostunut elokuva: peräkkäisillä kohtauksilla ei aina ole paljoakaan tekemistä toistensa kanssa, toisinaan kuvaus on melkoisen kaksiulotteista ja hitaampina hetkinä meno tuntuu tahmaavan paikallaan ikuisuuden; Marinsin näätämäisellä karismalla naurava ja Bela Lugosin katseella ihmisiä vainoava ja piinaava Zé do Caixãon hahmo onkin ainut tarinan liikkuvat osat yhteen liimaava tekijä. Jumalaton hautausurakoitsija on kuitenkin hahmona niin mystinen ja kiinnostava, että yksin tämän hartioillakin kokonaisuus tuntuu toimivan hienosti, ja tietty kämäisyys sekä palaneen puupennin tuotantoarvot lähinnä tihentävät mukavan ahdistavaa tunnelmaa. Auktoriteetit Brasiliassa ainakin olivat Marinsin teoksesta kauhuissaan, ja kertoman mukaan jokainen kynnelle kykenevä uskonnollinen yhteisö maassa protestoi aktiivisesti Marinsin debyyttiohjausta vastaan.
Amerikkalaisten esikuviensa mukaisesti Marins ohjasi elokuvalleen myös jatko-osan poikineen. Zé do Caixãosta itsestään kasvoi valtavan suosittu hahmo myös leffasarjansa ulkopuolella, ja Marins esiintyikin lopulla urallaan usein televisiossa ja radiossa pukeutuneena alter egokseen erilaisia kauhu- ja viihdeohjelmia juontaen. Omasta mielestäni kyseessä saattaa hyvinkin olla kaikessa yksinkertaisuudessaan yksi muistettavimmista kauhuelokuvien ”hirvöistä” ja syy katsoa Keskiyöllä otan sielusi jatko-osineen – tai ainakin saagan toinen osa tämän ensimmäisen lisäksi.
