Tositarinoihin perustuvat elokuvat tuntuvat usein ratsastavan todellisilla tarinoillaan. Elokuvat eivät aina ole niin hyviä (vrt. Blind Side, joka tuskin olisi voittanut Oscaria ilman oikeaa tarinaa), mutta sillä pääsee pitkälle, että katsoja voi hämmästellä “näin kävi oikeasti”. Tositarinat voi myös tehdä niin kuin Danny Boyle on tehnyt 127 tuntia -elokuvansa kanssa. Tarinan todellisuutta ei elokuvan äärellä edes mieti, eikä sillä ole mitään väliä, kun elokuva on yksinkertaisesti niin taidokkaasti tehty.
Aron Ralston (James Franco) on vajaa kolmekymppinen rämäpää, joka päättää eräs viikonloppu lähteä vaeltamaan Utahin aavikolle ja kanjoneihin. Heppu ei kerro reissustaan kenellekkään, ja oppii, noh, käsivarren kautta miksi olisi kannattanut. Luonto osoittaa arvaamattomuutensa, Ralston tippuu yhteen kanjoniin ja jumiutuu kädestään kallionkoloon viideksi päiväksi. 127 tuntia kuvaa Ralstonin henkilökohtaista helvettiä, jonka aikana mies valmistautuu loppuunsa, mutta taistelee uskomattomilla elinvoimilla tuskansa ja järkensä menettämisen läpi.
Elokuvassa, joka sijoittuu 90-prosenttisesti yhteen pieneen tilaan yhden ihmisen ympärille, vaaditaan normaalia enemmän yksityiskohdilta. Boyle ei todellakaan ole mennyt sieltä mistä aika on matalin, vaan nimenomaan yksityiskohdat on hiottu huippuunsa. Erityisesti Enrique Chediakin ja Anthony Dod Mantlen persoonallinen ja monipuolinen kuvaus on komeaa; hienot kalliomaisemat mahdollistavat upeita kuvia jo itsessään, mutta kaikki Ralstonin viiden päivän tuskan aikana kokemat tripit järjen menettämisen rajamailla ja hengissä pitävät kauniit muistot ovat nekin hiottu visuaalisesti täydellisyyteen. Inasen kierot kamerakulmat, täysille vedetty saturaatio, yllättävä ja intensiivinen leikkaus (tehostekeino mm. split screen) ja Unelmien Sielunmessu -henkiset erikoislähikuvat tekevät elokuvasta nannaa verkkokalvoille. Yksityiskohdat ovat upeita; korppi sinisellä taivaalla kaukana vapaudessa, muurahainen ihohuokosella, vesipullon viimeinen pisara, kosketus iholla jostain menneisyydestä.
Myös musiikki ja A.R. Rahmanin score toimivat upeasti. Hiljaisuudella osataan pelata juuri oikeissa kohdissa, ja kun katsoja viimein vapautetaan intensiivisestä kohtauksesta Rahmanin sävelin, voi katsomossakin taas hetken hengittää. Sen verran huimaa oli myös leffan musikaalinen anti, että soundtrack oli pakko hakea heti hyllyyn, kun DVD:täkään ei ole vielä saatavilla.
Superlativiivisateessa täytyy hehkuttaa myös pääroolissa nähtävää James Francoa. Usein ei-niin-vakavasti-otettavissa-rooleissa esiintyvä heppu onnistui yllättämään ahdistavalla suorituksellaan ainakin allekirjoittaneen. Epäinhimillisessä tragediassa fyysisen ja henkisen terveytensä kanssa kamppailevan yhden miehen taistelu on vaikea rooli kenelle tahansa, mutta Franco tekee työnsä sen verran uskottavasti, että yleisössä moni katsoja kuuluu huohottavan hengästyneenä ääneen Ralstonin ahdistuksessa mukassa.
Mieli tekisi löytää elokuvasta jotain moitittavaa, mutta mitäpä sitä turhaan miinuksia etsimään kun plussia kertyy kasoittain. En muista tänä vuonna vaikuttuneeni kertaakaan elokuvateatterissa yhtä voimakkaasti kuin groteskin kauniin 127 tunnin parissa. Sanalla sanoen täydellisiksi hiottujen yksityiskohtien summa on mestariteos. Tätä tarinaa ei voisi tämän paremmin kertoa.
