David Ayerin Fury sijoittuu toisen maailmansodan Euroopan taisteluiden loppuvaiheisiin. Yhdysvaltain joukot etenevät vääjäämättä mudan, ruumiiden ja raakuuksien halki kohti Saksan sydänmaita.
Keihään kärkenä on vaununkomentaja ”Wardaddyn” Sherman ”Fury” ja sen rujo ja kyynistynyt miehistö; yksi monista. Sodasta on tullut arkipäivää, veristä, kuraista, vastenmielistä jurnutusta ja natsien tappamista, josta miehistö, lukuunottamatta uutta keltanokkaa ja syvästi uskonnollista ampujaa, repii kieroutunutta huumoria ja mielihyvää.
Juuri sodan perverssin raakuuden kuvaus tekee Furysta niin hyvän filmin. Saksa on raunioina, mutta vihollinen tappelee kynsin hampain joka ojasta ja risteyksestä. Hirtettyjä riippuu lyhtypylväistä, kuolleita ja kuolevia on kaikkialla. Sotilaat ja siviilit kulkevat, elävät ja kuolevat liejussa, varusteet ovat hajoamispisteessä, päät sekaisin. Kauneudesta ja hyvyydestä eivät miehet enää tahdo, uskalla tai edes halua saada otetta, vaikka tilaisuus tulisikin. Sen sijaan sekä saksalaiset että yhdysvaltalaiset tehtailevat sotarikoksia minkä ehtivät ja Wardaddy miehineen osallistuu raakuuksiin ilomielin.
Päähenkilöiden, erityisesti Wardaddyn ja arvaamattoman korpraali Travisin julmuus ja vastenmielisyys kuvaa hyvin sitä sodan rappeuttavaa vaikutusta. Mitään varsinaisia sankareita eivät Furyn ohjastajat ole, ovatpa vain joukko sodan kovettamia ihmisiä osana Eurooppaa jauhavaa sotakonetta. Ja tätä korostaa myös miesten arvo- ja ajatusmaailma. Heille sodasta on tullut ”maailman parasta hommaa” ja panssarivaunusta ”koti”.
Fury on taitavasti toteutettu. Kuvaus on miellyttävän rauhallista ja elokuvan rytmitys suurimmilta osin kohdallaan. Myös valaistus sekä tehosteet ovat komeaa katseltavaa. Musiikkiraita on raskassointuista ja painostavaa jyrinää, joka sykkii taustalla vaunun moottorin ja konekiväärien säksätyksen mukana. Tunnelma on suurimmilta osin ahdistava ja mieletön, hulluutta hipova. Myös näyttelijöiden työskentelyä on kiitettävä. Tapetille nousevat erityisesti Pitt, LaBeouf ja Lerman, jotka saavat hahmoihinsa eniten psykologista syvyyttä ja luonnetta. Lermanin hahmo, nuori ja kokematon Norman, on erityisen hyvin kirjoitettu ja näytelty: nuoren miehen viattomuuden murentuminen väkivallan suohon uponneen vaunumiehistön jäsenenä on karmaisevaa katseltavaa. Muutenkin elokuvan hahmot on kirjoitettu, ohjattu ja roolitettu erittäin osuvasti.
Vaikka kokonaisuutena Fury onkin erittäin vaikuttava teos, on miinusta kuitenkin annettava pienistä epäloogisuuksista ja loppupuolta vaivaavasta hienoisesta uuvuttavuudesta, joka johtuu suurelta osin lopputaistelun pituudesta. Pituus on ymmärrettävää, mutta pieni lyhentäminen ja rohkeampi konventioista poikkeaminen olisi tuonut elokuvalle ainakin puoli pistettä lisää.
Furyn sotakuvaus ei väkivaltaviihdytä, eikä fantasioi sankarimyyteillä, vaan kuvottaa ja iljettää, kuten kunnon sotaelokuvan kuuluukin. Sota ei ole glooriaa ja kunniaa, vaan mieletöntä hullunrohkeutta ja raivokasta uhmaa. Joka tapauksessa Fury on parhaita näkemiäni sotaelokuvia; mielivaltaista raakuutta, äkkikuolemaa, sammunutta omatuntoa, verta, mutaa ja pahoja tekoja. Fury on nimensä mukainen, raivopäinen sotaelokuva maailmanhistorian mustimmista ajoista.
