Nk. säädyttömyyksiä on tuskin koskaan nähty ja kuultu 1600-luvulle sijoittuvassa rainassa läheskään siinä määrin kuin tässä. Poikkeuksena tietysti jotkin pornografiset menneisyydenkuvaukset, joissa tietysti jortikan jodlaus, pimpslaarin patinointi ja kuuma kuiske ovat ihan vakiokamaa. Mutta että historiallisessa pukudraamassa, jonka pääosissa keikaroi isoja nimiä, niissähän yleensä vain pokkuroidaan peruukit päässä ja lasketellaan korulauseita neidon valkeasta hipiästä…
The Libertine kertoo Rochesterin jaarli John Wilmotista (Depp), joka oli varsin mahtava runoilija, mutta myös pahamaineinen juoppo ja naistenmies. Leffa alkaa prologilla, jonka maineikas jaarli esittää hämäristä suoraan kameralle. Sen sanoma on: ”Te ette tule pitämään minusta.” Ja miksi tulisimmekaan? Kuningas Kaarle II (Malkovich) joutuu turvautumaan tämän niljakkaan runoilijan apuun, vaikka on lähes äskettäin karkottanut mokoman hovistaan. Monarkki tarvitsee kipeästi tämän kykyä taivuttaa ihmiset – rahamiehet – sanoilla polvilleen. Mutta jaarli, kyyninen elämänvihaaja, löytää elämälleen tarkoitusta vain ihmismöykystä (Morton), josta hän tahtoo muovata jotakin suurta ja loisteliasta. Tämä pygmalion-projekti etenee loistavasti, kuten kohta runoilijan kuninkaalleen lupaama näytelmäkin. Mutta samalla taiteilija tulee tehneeksi itselleen paljon sellaista, johon oikeasti järkevät tyypit eivät sorru. Hän on idoli ja se on kuva, jonka vangiksi hän jää.
The Libertinen ongelma on sen kerronnassa. Vaikka prologin (ja epilogin) käyttöä ei olekaan elokuvissa ja eritoten historiallisissa draamoissa kulutettu loppuun, The Libertinessä on oikeasti kovin vähän mitään yllättävää tai erilaista verrattuna muihin lajityypin teoksiin. Tarina laahaa ensimmäisen puolen tunnin ajan ilman varsinaista potkua. Johnny Depp sanailee toki vakuuttavasti Wilmotina tämän esipuheen, mutta vasta tuon mainitun puolituntisen jälkeen nähdään todella tasokasta näyttelemistä. Samantha Morton nostaa tunnelman ja dialogin uuteen lentoon. Johnny saa silmiinsä tuiketta ja katsojallakin on taas mukavampaa.
Elokuvan puolivälin jälkeen koko raina tuntuu saavan hiukan uusia sävyjä, varsinaista merkittävyyttä ja sillä haiskahtaa vihdoin olevan jotain sanottavaakin. Ja jopa John Malkovichin tasaisen varmasti näyttelemä Kaarle II vaikuttaa monipuolisemmalta hahmolta kuin ehkä onkaan. Mutta silti… Välillä tarina alkaa rainan loppupuolellakin laahata. Sitä eivät siis nosta edes maineikkaat komeljanttarit, hienot puvut tai kohtalaisen kekseliäs kuvaus (sekä valaistus), joka häälyy hämärän rajamailla kuin elokuvan päähenkilö. Ulkokohtaiset seikat eivät riitä huippuarvosanoihin. Tämä on todella vahinko, sillä runoilijajaarlin kaltaisesta henkilöstä olisi voinut piirtää huikeammankin muotokuvan.
