Eletään keskiaikaa. Seppä Balian (Bloom) takoo pajassaan, jonne saapuu yllättäen paroni Godfrey (Neeson). Pappara sanoo olevansa Balianin isä ja myöhemmin mies jopa tunnustaa tälle nuorukaisen olevan ainut synti, jota hän ei kadu. Godfrey antaa äpäräpojalleen mahdollisuuden huikaiseviin tekoihin. Kovia kokenut seppä päätyy lopulta yhdeksi Jerusalemin puolustajista ja sen spitaalisen kuninkaan sisaren (Green) ihailijoista. Näin tehdään historiaa tai ainakin mukaillaan sitä.
Kingdom of Heaven näyttää tavattoman hyvältä. Toisin kuin monissa muissa viime vuosien sotaleffoissa, tässä ei sorruta herkuttelemaan toisiaan tappavilla pikselihäiskämassoilla. Sitäkin enemmän mukana on rouheita lähikuvia, joissa aitojen ihmisten esittämät tyypit nujakoivat keskenään. Miekat kalisevat ja luut rusahtelevat veren pärskähdellessä iloisesti sinne tänne. Näitä varsin tavanomaisia tappelukuvia ei kuitenkaan ole liikaa. Tasapainottavana voimana nähdään mm. huojuvaa viljaa ja lumoavan hitaasti leijuvia lumihiutaleita. Niistä kumpikin muistuttaa usean muun asian lisäksi ohjaaja Ridley Scott’n aikaisemmasta tuotannosta. Moni saattaa löytää tiettyjä yhtymäkohtia Gladiaattoriin, mutta Kingdom of Heaven ei silti ole samanlainen yhden miehen sota kuin se. Allekirjoittaneelle KOH (ei sentään KOFF…) toi ennemminkin mieleen Scott’n 1980-lukulaisen Legendan – nyt ohjaaja kuitenkin onnistuu sadunkertojana paremmin kuin silloin. Scott on vanhojen historiaspektaakkelien, kuten Rooman valtakunnan tuho tai El Cid, jäljillä.
Ilman tasokasta näyttelijäkaartia KOH ei olisi oikeastaan mitään, sen verran päättömiä vetoja sen kertoman tarinan sisälle lopulta mahtuu. Esimerkiksi Orlando Bloom, joka Peter Jacksonin Sormusten herra-trilogiassa jäi lähinnä teinityttöjen vinkuleluksi, tekee tässä leffassa varsin vakuuttavaa jälkeä. Mies on jopa niin hyvä, että hänen roolihenkilönsä täydellisiä miekankäsittely- tai johtajuustaitoja ei juuri jää ihmettelemään. Gloriaa on annettava myös Eva Greenille, joka on kuningatar Sibyllana yllättävänkin moniulotteinen.
Hyvien esitysten lomasta näkyy tietysti huonojakin. Marton Csokasin Guy de Lusignan (Sibyllan puoliso) on turhan alleviivattu pahis. Liam Neesonin Godfrey ei ole huono, mutta näyttelijä ei vain ole saanut itsestään ulos mitään uutta. Voimailija Jouko Aholan saksalainen Odo on ymmärrettävän puunaamainen veikko, vaikka mies toki liikkuu roolissaan hyvin. Mutta nämä ja monet muut epäkohdat on helppo unohtaa, kun leffan oopperamainen score alkaa helliä korvia. Sitä paitsi elokuva, jonka yksi hahmo kulkee koko elämänsä darthvadermaisesti maski kasvoillaan, ei voi olla läpeensä huono tai epäkiinnostava. Ei ainakaan siinä tapauksessa, jos maski näyttää nuorelta Marlon Brandolta (!). Summa summarum, KOH on onnahtelevuudessaankin kaunis satu, jota on vaikea inhota.
