Susanna Kaysen (Winona Ryder) joutuu hyvin erikoiseen vaiheeseen elämässään. Hän joutuu Claymooren mielisairaalaan hoidettavaksi syötyään purkillisen aspiriinia alkoholin kera. Hän tutustuu hoitojaksonsa aikana hyvin erilaisiin ihmisiin, jotka omaavat erilaisia ongelmia. Erityisesti hän ystävystyy sosiopaatiksi diagnosoidun Lisan (Angelina Jolie) kanssa, jonka toimesta Susanna joutuu todella miettimään elämäänsä.
Elokuvassa on mukava aitouden tuntu, ja siinä ystävyyden merkitys on hyvin korostettua. Elokuvassa on selkeä sanoma siitä, että ihmisyyteen kuuluu monia puolia, ja oman todellisen itsensä löytäminen on pitkä ja raskas haaste. Mustavalkoisuutta tässä elokuvassa ei ole lainkaan havaittavissa, ja juuri sen takia se onkin hieno. Kyseessä on varsin koskettava kuvaus inhimillisyydestä ja toisten ymmärtämisestä.
Elokuvan hahmot ovat hyvin suunniteltuja ja näyttelijäsuoritukset onnistuneita. Erityisesti elokuvan Lisa-hahmoa esittävä Angelina Jolie on onnistunut ylistettävästi roolissaan. Lisan moraalittomuus ja luonteen ailahtelevaisuus ovat aidon tuntuista, ja se antaa sopivasti kontrastia Winona Ryderin näyttelemään pidättäytyvään ja ujoon Susannaan. Kaikki tytöt ovat hyvin erilaisia, mutta heitä kaikkia yhdistää kuitenkin mielisairaala ja sen käytännöt, jotka eivät kylläkään ehkä monien yllätykseksi olleet paljoakaan radikaaleja ja järkyttäviä. Ihmisvapauden riisto sekä hyvien ja pahojen ihmisten erittely ei siis tässä elokuvassa ole pääasiallisena aiheena, kuten henkisesti huomattavasti raskaammassa Yksi lensi yli käenpesän -elokuvassa.
Mielisairaalan tytöistä on elokuvassa kaivettu esiin hienosti surkea tuskaisuus, mutta ilon hetkiäkään ei ole peitelty ja menoa on mukava seurata alusta loppuun eri vaiheineen. Tytöt ovat samaistuttavia ja elokuvan loputtua havahtuu siihen, että ihmisyys ei ole aina helppoa: kaikki tuntevat tuskaa. Kyseessä on oikein hyvä ja monet katselukerrat kestävä draamaelokuva, joka on saatu onnistuneesti realistisen oloiseksi, ja jossa opetus ihmisarvoista on kohdillaan.
