Ei mene Ison-Britannian tiedustelupalvelulla hyvin. Kylmä sota jyllää, ja vuosisadan alussa maailman mahtavimman imperiumin etuja varjellut MI6 on jäänyt suurvaltojen tiedustelufirmojen jalkoihin. Yhdysvallat halveksii avoimesti kumppaniaan, ja kaiken lisäksi selviää, että puljun huipulle on pesiytynyt jo vuosia sitten neuvostoliittolainen vakooja. Aiemmin jo Sirkuksesta – kuten sitä leikkisän vakoojaslangin mukaisesti filmissä kutsutaan – eläkkeelle pakotettu George Smiley (Gary Oldman) kutsutaan takaisin vanhoihin töihin etsimään myyrää. Syyllinen on joku huikeimmista näyttelijöistä mitä maalla on tarjota: oman kortensa MI6:n päivärutiineihin kantavat muun muassa Colin Firth, Toby Jones, Benedict Cumberbatch, Tom Hardy, John Hurt ja Mark Strong. Kun lisätään mukaan pohjateksti vakoojakirjallisuuden erikoisasiamieheltä John le Carrélta, jonka itsekin väitetään vakoojana työskennelleen, ja Ystävät hämärän jälkeen -ohjaaja Tomas Alfredsonin erinomainen seitsenkymmentälukuinen tunnelmanpyörittely, saadaan ensiluokkainen rauhallinen vakoojajännäri, joka lukeutuu kirkkaasti vuoden parhaiden elokuvien joukkoon.
Pappi, lukkari, talonpoika, vakoojaa ei voi alkaa katsomaan hajamielisesti. Leffa sisältää uskomattoman määrän nimiä ja koodinimiä, joiden muistamisessa ja yhdistämisessä lukuisat niminäyttelijät onneksi auttavat. Lisäksi leffa käynnistyy draamana, ja kehittyy kunnon trilleriksi vasta reippaiden alkuasettelujen jälkeen. 007-tyylistä agenttifantasiaa ei ole luvassa missään vaiheessa. Sen sijaan elokuva on tutkielma henkilöistä, kamppailusta ja selviytymisestä omana aikakautenaan. Oldmanin Smiley on kokenut ja jossain määrin jo näkemäänsä väsynyt mies, jolle tarjoutuva mahdollisuus kunnianpalautukseen innostaa miehen takaisin palvelukseen. Ammatti on aikaisemmin vienyt jo mennessään ulkoisen ilonosoitukset ja vaimon, joka on kyllästynyt aviomiehensä antautumiseen valtiolle, joka ei ole juuri mitään siitä hyötynyt tai siitä mitään vastineeksi tarjonnut.
Kerronnan kannalta elokuva luottaa kuviin eikä tönköltä ekspositiolta tuntuvaan sanatulvaan, joka on elokuvissa yleensä ärsyttävän usein suunnattu enemmän katsojalle kuin muille hahmoille osana luontevaa keskustelua. Tämä ratkaisu tekee elokuvasta hiljaisen, mutta toisaalta julmetun tunnelmallisen ja karuudessaan kauniin. Kuviin luottaminen jättää pitkin elokuvaa löydettäväksi palasia, jotka taustoittavat hahmoja, jos katsoja osaa yhdistää usein kohdattavat osat oikein. Useassa aikatasossa liikkuva elokuva luo takaumillaan ja muisteloillaan merkityksiä pienillekin yksityiskohdille, minkä varassa paitsi syvennetään hahmoja, myös pikku hiljaa kasvatetaan panoksia suurvaltojen välisessä vakoilukuviossa, joka toimii tapahtumien runkona.
Tomas Alfredson herättää 1970-luvun nostalgiattoman rähjäisyyden henkiin ensiluokkaisesti – liekö mukana omia lapsuudentraumoja? Värit ovat kuluneita siinä missä miehetkin, ja elokuvassa tunnutaan elävän ikuista harmaanpilvistä syyspäivää. Masentavahko luontokuvaus, lavastus ja valaistus toimivat itseoikeutettuna miljöönä kuvaamaan hahmojen ja jopa maailmanjärjestyksen sielunmaisemaa. Kylmässä sodassa vakoojat olivat salaisen eturintaman toimijoita. Tässä elokuvassa hahmot ovat ankealta näyttävän maailman ja sitä hallitsevan ideologisen vastakkainasettelun vankeja – nappuloita suuremmassa pelissä, jossa Washington pyrkii päihittämään Moskovan, Moskova harhauttamaan Lontoota, Lontoo pääsemään Washingtonin suosion, ja kaikki voittamaan paikoilleen jähmettyneen sodan, joka ei ole sota. MI6:n piirissä kaikki toiminta näyttäytyy siis elokuvan mukaan itsetarkoituksellisena. Vastustaja on mystinen: lähes käden ulottuvilla, mutta silti tavoittamattomissa. Pääasiaksi jää kerätä tietoa, jotta sitä on enemmän kuin vastapuolella. Ehkä tiedolla voitaisiin päihittää kilpakumppani, tai ehkä koko vakoojakuvio elää muusta yhteiskunnasta poislukkiutunutta elämää, jossa harrastettavassa tietojahdissa ei ihmisarvolla ole merkitystä. Kaiken kukkuraksi toisten harhauttelua jatketaan myös yksityiselämän puolella. Vähemmästäkin masentuu.
Tällaisen synkistelyennätyksen keskellä tuskin pahaa tekee, että näyttelijät ainakin ovat pitelemättömän hyviä. Kunnioitettavalla uralla vimmaista pahistyötä ja vanhennuttuaan mentorirooleihin siirtynyt Oldman on arvokkaan mysteerinen mies, joka tuntee ihmismielen kontrolloinnin. Smiley osaa rauhallisella esiintymisellä rakentaa luottamusta, jolla päästä lähelle ihmisiä ja heistä kaivettavia salaisuuksia. Enigma on myös mies itse. Kun hän lopussa istuu alas tavoitteensa saavuttaneena, huomaa katsoja tietävänsä hänestä yllättävän vähän. Toimiiko Smiley vain järjestelmällisesti kansakunnan hyväksi, vai onko vaarattomalta vaikuttanut mies päässyt salakavalasti kärsivällisellä työllä sinne, minne on aina halunnutkin? Epävarmana kuningas Yrjö kuudentena Oscarin saavuttaneen Colin Firthin laskelmoivuus taas on jämäkämpää laatua, ja sen sijaan fyysisempiä rooleja tehnyt Tom Hardy saa yllättäen huomata päätyvänsä melko avuttomaksi pelinappulaksi. On mukavaa nähdä Mark Strong välillä muussakin roolissa kuin geneerisenä Hollywood-pahiksena, kun taas John Hurtin karismaattinen vanhusolemus menee sen sijaan täysin odotusten mukaisesti. Toby Jones on pisteliäs oma itsensä, ja Benedict Cumberbatch on tällä kertaa vähän vähemmän sosiopaattinen etsiväpuuhissaan kuin hänet pinnalle nostaneessa Sherlock Holmes -tulkinnassa. Puhuttelevia huomioita kuvioon tuo naislisä Kathy Burke ja pikaisia mietteitä rautaesiripun toiselta puolelta tarjoaa Konstantin Khanbensky.
Tomas Alfredsonin ote 1970-lukuun, John le Carrén ote ajan vakoojakulttuuriin ja hiljalleen rakentuva painostavuus luovat omalla karulla tavallaan ainakin kyynikkoihin varmasti vetoavan tunnelmakuplan, jonka sisällä rakentuu esimerkillinen vakoojatarina vertailukohtaa hakevilla näyttelijäsuorituksilla. Nerokkaasti rakennettu eri aikatasojen käyttö nostaa pikku hiljaa panoksia, mutta myös korostaa tiedon olevan valtaa: katsoja näkee asioita, jotka saattavat hahmoilta suuresta tiedonjanosta huolimatta jäädä peittoon. Toisaalta nokkelimmillekaan Agatha Christie -kerhon jäsenille petturiagentin henkilöllisyys ei ole ratkaistavissa ennen kuin elokuva itse niin haluaa. Ja ennen kuin mokoma lopussa paljastuu, ei elokuvasta halua päästää irti. Miten paremmin voisikaan mestariteosta luonnehtia?
