Buenos Airesissa syntynyt, mutta sittemmin sammakonkoipien luvattuun maahan kotiutunut, Gaspar Noé taitaa shokeeramisen. Hän käyttää häpeilemättä seksiä, alastomuutta ja väkivaltaa (jopa pää)aineksina elokuvissaan. Näin myös kuuluisimmassa teoksessaan, vuoden 2002 palkintopöytiä (turhankin tehokkaasti) putsanneessa Irreversiblessä.
Irréversible alkaa kaaoksella ja ihmisyyden pimeän puolen valottamisella. Ja vieläpä suorastaan vasten kasvoja iskevällä tavalla. Noén nerokkain oivallus ei ole aloittaa elokuvaa Mementomaisesti tuhontäyteisestä lopusta ja rullata sitä alkuun, vaan nimenomaan se alkupahoinvointi, millä leffa potkaistaan liikkeelle. Ketään ei käy syyttäminen, jos ensimmäinen vartti pistää television kiinni. Se efekti on yksi ohjaajan tavoittelemista tunteista. Villisti suuntaan jos toiseen vaappuva kamera, Thomas Bangalterin säveltämä kaoottisuuden perikuvaa muistuttava ulvonta ja ennen kaikkea välähdykset aloitus- eli lopetuspaikaksi valitun Rectum-homokerhon naiskentelusessioista ovat melkeinpä liikaa leffoja paljon ahmineellekin. Pahoinvoinnin kruunu on ns. palosammutinkohtaus, joka on yhtään valehtelematta sairainta shittiä, mitä tämä leffailija on koskaan nähnyt. Silmät teki mieli paina kiinni ja vajota muualle. Ja Noél todennäköisesti on ylpeä tästä vähemmän mairittelevasta maininnasta…
Vaikka Noél esittelee heti alkuun täydellisen masentuneisuuden ilmapiirin, jossa eksploitaatio juhlii, ja myöhempi, ällöttävän pitkä raiskauskohtaus, vain jatkaa tätä hulluutta, niin taustalle aukeaa lopulta tarina rakkaudesta. Leffan synkkä taglinehan kertoo, että aika tuhoaa kaiken, ja näin takaperin rullatenkin, tuho tulee ilmi, verisesti ja kipeästi alleviivattuna heti alkuun. Loppu on sekin vähintään pornahtavaa, mutta kahden ihmisen suhteesta paljon kertovaa, osuutta.
Noél viljelee tarkoituksella vuoroin supernopeita ja vuoroin puuduttavan pitkiä kohtauksia, joissa itse ajatus hukkuu, tarkoituksella, kaoottisiin tunnelmiin ja päälle voimalla vyöryvään musiikkiin tai kontrastina täydelliseen hiljaisuuteen. Jo mainitun Thomas ”Daft Punk” Bangalterin musa soi leffassa yllättävän vähän, mutta niissä vähissä kohdissa sitäkin voimakkaammin.
Irréversiblellä ohjaaja osoittaa varmasti kykynsä ainutlaatuisiin ratkaisuihin (mm. lopputekstien ärsyttävän hieno säksätys) ja massasta erottumiseen. Osa shokkiefekteistä voidaan pistää tarinan vaatimuksien piikkiin, mutta osa kyllä tyhjänpäiväistä kuorrutetta ja alapää- ja homoteemojen toistuvuus sekä dialogissa että kuvallisessa annissa alkavat ottamaan päästä nopeasti. Kohutun raiskauskohtauksen voi myöntää pyrkivän halvan ”mässäilyn” sijasta realismiin, mutta toisaalta on ihan vakavasti myönnettävä se, että elokuvan truu-fanien esittämät väitteet esim. jenkkituotantojen vastaavien kohtausten erotisoinnista ovat nekin hataralla pohjalla. Ts. Irréversible ehkä kertoo moraalinsa vähemmän jeesustelematta, kipupisteiden kautta, mikä saanee sen näyttämään monissa silmissä todella, todella pahalta.
Eurooppalaisen elokuvan kauhukakaran, kuten ohjelmistotieto herraa tituleeraa, voikin siis negatiivisimmissa näkemyksissä hyvin ajatella olevan vain yksi huomionkipeä teini-ikäinen poika, josta on kiva aiheuttaa tunnekuohuja ihmisissä. Minut huomataan, hän voi huutaa kulman takaa heitettyään ikkunaan Syntisen ison lumipallon, ja ihmisten tuntiessa pahoinvointia teon johdosta.
Toisaalta Syntisistä kertova elokuva onnistuu tuossa (ainoassa?) tehtävässään eli kuohauttamisessa. Shokeerauksen merkit täyttyvät ja itse asiassa valuvat ylitsekin. Tunsi katsoja sitten vihaa, ällötystä taikka jonkin heräämisen tunteen äärilaitaan vietyjen kohtausten vuoksi, niin joka tapauksessa Noél voi sanoa onnistuneensa iskemään ajan ja katsojan hermoon. Jokainen leffan katsonut, joka vielä päiväkaudet leffan näkemisen jälkeen rainan perimmäistä olemusta pohtien oksentaa hämmennyksen sanoja paperille, kuten tämäkin Arsi tässä, on erävoitto kauhukakaralle. Kun tähän ynnätään rohkeasti mukaan vaativiin rooleihinsa heittäytyvä pääosakolmikko, niin yllättäen negaatiossa alkanut elokuva löytää loppumetreillä (eli siellä alussa) positiivisen varauksen ja oman suuntansa.
Lopulta rohkeasti ”Kaikki (eli 5/5) tai ei mitään (1/5)” –linjaa tavoitteleva ja äärimmäisen ristiriitainen Irréversible yltää helposti (alkumetrien sotkuisuutta vastaan sotien), mutta silti vain niukasti yli elokuvan harmaan keskitason, kolmeen ja puoleen pallukkaan saakka. Ja sekös huomionkipeää erikoisuudentavoittelija-Gasparia ärsyttää?
