Japani, 1500-luku. Pahamaineisella Rashomonin portilla tapahtuu raiskaus ja murha. Tapauksesta kuullaan neljää todistajaa: raiskattu nainen, pelätty rikollinen, tapauksen silminnäkijänä toimiva puunhakkaaja sekä murhattu mies, jonka todistajalausunto kuullaan haudan takaa meedion avulla (?!). Pian selviää ettei kaikki ole tapauksen suhteen todellakaan miltä näyttää…
Itse en ole koskaan oikein sisäistänyt Akira Kurosawan suurta arvostusta, eikä Rashomon ainakaan kiillottanut runsaasti ylistetyn japanilaisen ”mestariohjaajan” nimeä silmissäni. Rashomonin teemat, ihmisen ahneus ja opportunistinen elämänasenne, sekä objektiivisuus kiistatilanteissa, ovat sinänsä erittäin mielenkiintoisia, mutta pääasiassa käsittämättömän amatöörimäiset mittasuhteet saavuttavien elokuvallisten kämmien takia aiheiden käsittely jää väkisinkin puolitiehen. Mm. kuvakulmat ovat välillä täysin hakusessa eikä kamera juuri liiku suuntaan tahi toiseen, mikä luo väkisinkin mielikuvan siitä että Kurosawa filmaa näytelmää, mikä ei ole järin otollinen lähtökohta elokuvalle. Ensimmäisen kolmen vartin aikana draaman kaari on ohjaajalta täysin hukassa ja vasta puolen välin jälkeen tarina saa siivet alleen.
Tuotoksen rampauttavin tekijä on kuitenkin musiikki. Luulisi nyt ammattiohjaajan ymmärtävän ettei elokuvamusiikkia voi käyttää alati taustalla raikaavana hissimusiikkina. Ainainen tapahtumien merkitysten ylikorostaminen tasapaksulla muzakilla hiveli ainakin tämän katsojan mielenkiintoa katuporalla. Elokuvamusiikin dramaturgisen merkityksen totaalista raiskaamista ei oikein voi pistää rainan iänkään piikkiin, koska jo 50-luvulla oli lukuisia elokuvohjaajia, jotka olivat sisäistäneet upeasti musiikin käytön kerronnallisena kikkana. Kurosawa ei ikävä kyllä lukeutunut heihin.
Näyttelijäsuorituksissa ei sinänsä ole huomautettavaa. Kurosawan vakikasvo Toshiro Mifune on railakkaassa vedossa niljakkaana pikkukonnana, samoin Ikirusta tunnettu Takashi Shimura puunhakkaajana, joka tietää asioista enemmän kun mitä antaa ilmi… Hahmot tukevat hienosti tarinaa ja ovat oikeastaan ainoa tekijä, joka pitää kokonaisuutta kasassa.
Elokuva on siitä hassu taiteenlaji, että vaikka taideteoksen aihe, teema ja motiivit olisivatkin vähän hakusessa, se ei välttämättä haittaa jos teos on elokuvallista riemujuhlaa. Sen sijaan elokuvalliset virheratkaisut saattavat kaataa sinänsä toimivan tarinan totaalisesti. Rashomon on tästä malliesimerkki. Jos ohjaaja ei saa vangittua katsojan mielenkiintoa edes vajaaksi puoleksitoistatunniksi, ei oikein voi klassikosta tässä yhteydessä puhua. Rashomon ei ole täysin toivoton tapaus, mutta se voisi olla paljon enemmän. Vaikea tätä on kenellekkään tällaisenaan suositella.
