”Down By Law on eräänlainen genrejä vapaasti sekaisin sotkeva leffa, jonka ilmapiiri henkii osittain painajaista ja osittain satua”, kulttiohjaaja Jarmusch kommentoi omaa läpimurtoelokuvaansa. Kuvauksesta syntyy äkkiseltään päähän epämääräinen timburton-fläsäri, mutta nyt liikutaan epäilemättä aivan eri vesillä: jossakin kuvaaja Robby Müllerin karunkauniiden otosten uumenissa. Down By Law on hilpeästi romantisoitu kulkurikomedia, jonka rosoisuus hipoo runollisuuden mittoja – toisin sanoen se kiteyttää melko jämptisti Jarmuschin omimmillaan.
Leffan keskipisteenä ovat elämään pettyneet Zach (Waits) ja Jack (Lurie) sekä amerikkalaista unelmaa täysillä elävä italialainen hömppäturisti Bob (Benigni). Ulkomaailman, lakipykälien ja etenkin toistensa kanssa heikosti toimeen tuleva kolmikko tapaa ensi kertaa kiven sisässä. Tiilenpäitä laskiessa kielimuuritkin lopulta murtuvat, ja irvokas vankilapako käväisee poikien mielessä – ja kuinka ollakaan…
Alusta asti määrätietoinen Jarmusch antaa tarinan edetä luontevasti omaa tahtiaan keskittyen henkilöohjaukseen ja pelkistettyyn kerrontaan. Down By Law onkin oikeastaan juonellisesti melko yhdentekevä elokuva, jonka road movie –puitteet palvelevat lähinnä hahmojen vinksahtaneen ystävyyssuhteen kehittymistä. Sisältö nojaa melkein sokeasti luottaen näyttelijäsuorituksiin ja toisinaan improvisoituun vuoropuheluun.
Ja siltikin, näillä panoksilla pelataan pitkälle. Benigni on överiksi vedettynä(kin) onnistunut vastakohta täydellisen möreille, suomalaismiehelle samastuttaville Lurielle ja Waitsille. Jälkimmäinen puolestaan vetää juuri niin verrattoman renttumaisen roolin kuin kulkukoiramaiselta veteraanimuusikolta voi odottaakin – lisäksi hänen loistavan Rain Dogs –levynsä sävelet sulkevat leffan komeasti fiilistellen täyteen ympyrään varsinaisen loppuratkaisun jäädessä muuten avoimeksi. Uudelleenkatseluarvoa riittää, sillä elokuvan verkkainen ensimmäinen kolmannes on selkeästi antoisampi kun katsoja on oppinut tuntemaan hahmot kiven sisälläkin.
Down by Law on leffa leffafriikeiltä leffafriikeille. Sen rappiollinen mutta lempeä ilmapiiri tarttuu kärsivälliseen katsojaan lopulta kuin varkain. Näillä pojilla ei ole kuin toisensa, tahtoivat he sitä tai eivät – ja sitähän elämä juuri on.
