Kulttikirjailija Stephen Kingin Children of the corn -novellia on jaksettu filmata, jatkaa ja nyt uudelleenfilmata. Vanha Fritz Kierschin 1984 ohjaama versio saavutti aikanaan jonkinlaisen kulttimaineen vaikka ei ylen loistava elokuva ollutkaan. Tämän uudelleenlämmityksen on ohjannut, Kingin ohella käsikirjoittanut ja tuottanut ilmeisen pienellä budjetilla jo kasariversion tuottajana toiminut Donald P. Borchers Syfy:lle eli Sci Fi Channelille.
Vuonna 1963 lapsiyhteisö uhrailee possuja profeettajohtajansa Isaacin (Preston Bailey) johtamana. Prologi poikkeaa Kingin novellista ja kasariversiosta sikäli, että tässä on lasten suorittama vallankumous ja aikuisten surmaaminen sukupuuttoon sivuutettu ja edeltäjäänsä nähden jo alku on siis pelotteluefekteistä varsin riisuttu. Tätä ja elokuvan loppua lukuunottamatta Borcherin ohjaus onkin sitten hyvin uskollinen itse Kingin novellille.
Tarina jatkuu kun vuonna 1975 Nebraskan osavaltiossa kohti Kaliforniaa ajelee toraisa pariskunta Burt (David Anders) ja Vicky (Kandyse ”Carrie 2” McClure). Riidellessään he ajavat maissipeltojen ympäröimällä tiellä pikkupojan yli. Ruumis takapaksissa taistelupari suuntaa kohti lähintä kylää Gatlinia, joka vaikuttaa aluksi autiolta. Elämää etsiessään Burt löytää kylän kirkosta maissista lavastetun pakanallisen lapsikultin pyhätön. Toraisa Vicky joutuu yllätetyksi ja siepataan. Burt jää yksin taistelemaan pelottavan lapsipakanalauman kanssa aseenaan vain Vietnamin sodassa kolmen viidakkovuoden aikana oppimansa taistelutaidot, joilla tuore leskimies sitten kyllä aika mukavasti pärjääkin, mutta päättää lapsiylivoiman edessä perääntyä maissipelloille.
Kandyse McClure alittaa Vickynä kaikki rimat ja purskahtaa alun törmäyskohtauksessa muutenkin vastenmielisen torailunsa keskellä omituisen puuskaiseen älämölöön, jonka jälkeen Burt läimäisee häntä avokämmenellä ja jo tässä kohtaa katsojan piti hetkeksi pysähtyä miettimään pirstaleista ja epäuskottavaa dialogia ja tapahtumista ennen kuin oivalsi, että Kandysen tarkoituksena oli esittää hysteeristä ja Burtin rauhoittaa. Puuttellinen ohjaus ja ulottuvuudeton käsikirjoitus hajottaisi hyvänkin näyttelemisen irrationaaliseksi sillisalaatiksi – tämän elokuvan alilyönneistä puhumattakaan.
Pienen saarnaajapojan profeetallisesti johtama vanhatestamintillinen lapsikultti elää eristäytyneenä, pitää aikuisia parantumattomina syntisinä ja uhraa kaikki 19 uotta täyttävät jäsenensä. Luonnollista lisääntymistä harjoitetaan rituaalinomaisesti vanhimpien lasten yhtyessä alttarilla dionyysisessä tunnelmassa pikkulasten hihkuessa taustalla ja valitettavaa kyllä tämän kohtauksen 5 sekuntia nuorten parittelua taitavat tarjota koko elokuvan näyttelijätyön onnistuneimman eläytymisen. Amish-tyyliin pukeutunut lapsilauma hortoilee pitkin maisemaa ilmeettömänä erilaisia työkaluja aseina kanniskellen. Isaac on koko elokuvan ajan vain tilanteeseen eksynyt naapurinpoika mustassa ylisuuressa stetsonissa eikä onnistu vakuuttamaan lapsipatriarkan roolissa ja olisi jopa täysin naurettava, elleivät muiden lapsinäyttelijöiden suoritukset pehmentäisi vaikutelmaa olemalla samaa tasoa.
Taitekohdan jälkeen Burt pakoilee maissipellossa Vietnam-takautumien valtaamana ja sitten juoksevatkin ristiin rastiin Vietkong-sissit ja pikkuamishit sarjatulen ja kranaattien piiskaamilla maissisaroilla. Tässäkin konsepteja sekoittavat täysin turhat ja tarinasta irralliset kohtaukset, joissa yhdessä esimerkiksi viitataan Isaacin lähimmän miehen ja luottogorillan Malachain rakkaussuhteeseen yhteen tytöistä ja tällaisilla otoksilla ohjaaja karistaisi epäloogisesti uskottavuuden tämän psykopaattitappajan olemuksesta, mikäli sitä olisi edes päässyt syntymään. Toisessa irrallisessa kohtauksessa yksi pikkupojista on näkevinään ”hänet joka maissin keskellä vaeltaa” sillä seurauksella, että Malachai toteaa tästä voivan tulla profeetta Isaacin jälkeen. Oikealla saksimisella tarinan juoksua olisi voitu edes vähän helpottaa, mutta tähän rainaan ei liene raaskittu kajota teräaseella lainkaan.
Kaikesta huolimatta katsojaa piti jonkinasteisessa virittäytyneisyyden tilassa symboliikka sekä muutamat ajatuksia herättävät detaljit, jotka ikään kuin antoivat odottaa tarinan ja henkilöhahmojen kasvavan ja nivoutuvan järkeväksi kokonaisuudeksi jonkin mullistavan juonenkäänteen myötä. Varsin pian kuitenkin valkenee, että tämä on turha toive. Toraisan Vickyn keltaisella mekolla aikaansaatu ampiaismainen ärsytysväri saa sen tuntumaan hahmon olemukselle hauskan harkitulta ja pariskunnan rotujenvälinen avioliitto tapahtuma-aikana syvässä etelässä keskellä redneck-erämaata herättää jännitettä. Vicky parjaa ja ivaa varsin ankarasti Burtin Vietnam-identiteettiä, mutta valitettavasti Borcher ei onnistu järkevästi mitään yhteiskunnallista sanomaa yrityksistään huolimatta elokuvaan kokoaamaan.
Elokuvan kantavinta ainesta ovat harvakseltaan toistuvat mutta itseään kuitenkin jatkuvasti odotuttavat gore-efektit ja niiden varassa mennäänkin sitten loppuun saakka. Mainittakoon, että loppuratkaisu – mikäli sitä nyt ratkaisuksi voi kutsua – poikkeaa aikaisemmasta ja on ehkä siten tuovinaan pientä yllätyksellisyyttä joillekin katsojille.
Sinänsä Maissilapset 2009 tarjoaa kasan asiaankuuluvia pelotteluelementtejä itse novellin ja aiempien Maissilapset-filmien hengessä ja Borchersillakin voisi olla funktionsa elokuvamaailmassa, mikäli hän ymmärtäisi pysytellä tuotantopuolella – mitään näkyviä taiteellisia ratkaisuja lähellekään häntä ei valitettavasti saisi päästää.