Quentin Tarantino. Siinäpä onkin nimi joka takuuvarmasti vähänkään elokuvia katsoneelle veitikalle sanoo jotain. Tavalla tai toisella, joko hyvässä tai pahassa.
90-luvun menestyksillään Tarantino herätti ihmisten uteliaisuuden ja myöhemmin 2000-luvun kosto-eepoksellaan Kill Bill sai osakseen ihmisten huomion. Tämä voidaan kyseisen ohjaajan kohdalla laskea suhteellisen merkittäväksi rajapyykiksi, koska tästä eteenpäin mies on jakanut mielipiteet vahvemmin kuin koskaan.
Tarantino on kuuluisa ultra-väkivallasta, veitsenterävästä dialogista, karismaattisista hahmoista ja ennen kaikkea siitä, että miehen elokuvat varastavat häikäilemättä muiden elokuvien enemmän tai vähemmän tunnettuja elementtejä.
Kill Billien myötä/jälkeen Tarantino on vienyt kaikki nämä tavaramerkeikseen muodostuneet elementit aivan äärimmäisyyksiin asti ja tämä on nimenomaan se tekijä, joka jakaa mielipiteet herraa kohtaan rajulla kädellä.
Aina kun uusi Tarantino-filmi näkee päivänvalon, alkaa ainakin allekirjoittaneen päässä pyöriä haikeat toiveet siitä, että tulevassa elokuvassa tarjoiltaisiin vihdoinkin jotain uutta. Ikävä kyllä sisimmissäni pessimistisenä ihmisenä tiedostan sen faktan, että sitä päivää ei tulla näkemään. Siitä Django Unchained on täydellinen esimerkki.
Tarantino on ohjaajana ja käsikirjoittajana kykeneväinen sekä viihdyttävään, että kaikin puolin tyylikkääseen elokuvan tekemiseen. Mutta useammalla esimerkillä on tullut kyllä selväksi, että mopedi on karannut käsistä niin rajusti, että täydellinen tyylilajin muutos tuntuu ainoalta keinolta saavuttaa enää vakavasti otettavan elokuvantekijän statusta. Jos ajatellaan elokuvia Kill Billien jälkeen, niin yleisesti haukuttu Death Proof on tribuutti-touhuissaan vielä hyväksyttävä kertaluontoinen kokeilu. Kunniattomat Paskiaiset yliampuvalla komiikallaan mutta hetkittäin todella hienosti toimivilla vakavemmillakin kohtauksilla putoaa vähän samaan kategoriaan, mutta kestää useammankin katselukerran ovelasti tasapainotetun rytminsä takia. Mutta Django Unchained alkaa suoraan sanottuna olemaan se viimeinen pisara.
Koko liki kolmetuntisen kestonsa ajan Django Unchained on toistoa jo puuduttaviksi muodostuneista tavaramerkeistä ja koko sirkus on saatu vielä vietyä pykälää pidemmälle.
Väkivalta on yliampuvampaa ja saavuttaa jo sarjakuvamaiset mittasuhteet, eikä jaksa enää säväyttää millään mahdollisella tavalla. Dialogi on aluksi miellyttävän aitoa ja nokkelaa, mutta äityy nopeasti itseään toistavaksi ja pointittomiksi sutkautuksiksi, jotka on pöllitty muista elokuvista. Hahmot ovat karismaattisia ja mieleenpainuvia, mutta sortuvat välillä ratkaisuihin, jotka tuntuvat käsittämättömän hölmöiltä. Ja ennen kaikkea, elokuvassa ei tunnu olevan mitään omaa tai alkuperäistä, koska kaikki on pitänyt ”tributoida” (tai varastaa) muista elokuvista.
Tämä kaliberin elokuvantekijältä kieltämättä odottaisi aika paljolti tasokkaampaa ratkaisua, mutta ikävä kyllä pessimisti sisälläni oli taas kerran oikeassa.
Django Unchainedin vaikuttavimmaksi tekijäksi nousevat alta aikayksikön hienot näyttelijät. Christoph Waltz on taas kerran loistava ja varastaakin shown heti alkumetreillä. Miehen suorituksessa heijastuu hahmon huoleton elämänmakuinen asenne ja ottaen huomioon, että kyse on ihmisestä joka murhaa rikollisia suurien seteleiden toivossa, on suoritus vähintäänkin oivaltava ja jää muistiin pitkäksi aikaa. Ne harvat hetket, kun elokuva vakavoituu, pääsee Waltz todistamaan myös laajan skaalansa näyttelijänä ja missään kohtaa ei tunnu siltä, että olisi kyse esityksestä. Pisteet siitä.
Pääosissa oleva Jamie Foxx ei valitettavasti vakuuta yhtä hyvin, vaikka suurimmaksi osakseen onnistuukin työssään hyvin. Djangon hahmo käy niin monta eri kehitystä läpi elokuvan myötä, että väkisinkin joku osa-alue herpaantuu. Tällä kertaa se on valitettavasti hahmon tärkein, eli varsinaisen kostajan rooli. Tarantino ohjaa Djangon kostajana yliampuvaksi huumori-pläjäykseksi, joka sopii kyllä elokuvan tyylilajiin mutta on loppujen lopuksi todella yliampuvan epäsovinnainen.
Sivuosissa vaikuttavat näyttelijät, mm. Leonardo DiCaprio ja Samuel L. Jackson hoitavat hommansa tyylikkäästi tyylilajin mukaisesti ja tarjoilevatkin Waltzin ohella perushyvää viihdettä ilman sen kummempia vivahteita. Yhden kohtauksen ajan, jotka nämä kaksi jakavat Candyland-kartanon kirjastossa, rikkoo hahmojen kaavat piristävällä tavalla, mutta tätäkin kestää tosiaan vain sen yhden kohtauksen ajan.
Mukavan pienen lisän elokuvalle antaa lukuisat cameot, joista päälimmäisinä mainittakoon Don Johnson, Michael Parks, Bruce Dern ja alkuperäisenä Djangona vaikuttanut Franco Nero, joka käy vitsailemassa Foxxin kanssa Djangon nimestä.
Suurimmaksi epäkohdaksi elokuvassa muodostuu puuduttavan yliampuvuuden lisäksi kyseenalainen musiikin käyttö. Tietysti tälläkin kertaa musiikki on suurimmaksi osaksi lainattu muista elokuvista, joka ei sinänsä oikein toteutettuna ole välttämättä huono asia, mutta kappale-valinnat ovat todella epäsovinnaisia itse kohtauksiin, joissa ne pistetään pauhaamaan. Tämä saattaa teoriassa kuullostaa ihan ovelalta ja ehkäpä jopa hauskalta idealta, mutta toimiiko se käytännössä? No eihän se toimi.
Ottaen huomioon, että liki kolme tuntia kestävän elokuvan aikana tuntuu, ettei yhtään ainoata kohtausta voi viedä loppuun ilman että taustalla pauhaa epäsovinnainen musiikki, alkaa vitsi maistua suoraan sanottuna paskalta.
Django Unchained on ideana hyvä. Potentiaalia on vaikka muille jakaa, mutta jo kaavoiksi muodostuneet ratkaisut syövät elokuvan viehätyksen todella vähäiseksi. Vähän jouduin itseni kanssa painimaan, että antaisiko tälle elokuvalle kaksi tähteä, mutta joudun myötämään sen verran, että pari naurunhörähdystä elokuva sai komiikallaan aikaiseksi.
Edelleenkin jään odottamaan päivää, jolloin Tarantino tekee taas elokuvan, joka oikeasti säväyttää ja tarjoilee jotain uutta.
