Elikkäs nyt saa luvan jatkua tuo Kauhukoira-leffojen arvostelu. Tänään laitoin keskiyön tienoilla vielä DVD:n soittimeen ja mikäs siinä, ilta oli ehtinyt jo pimentyä. Oli siis taas otollinen aika uudelle b-kauhukoukemukselle. Juu, mutta totta totisesti yllätyin. Kyseessä ei todellakaan ollut mikään b-luokan elokuva. Päinvastoin.
Jerry Blake (Terry O’Quinn) on symppis. Kaikki pitävät hänestä. Kaikki suorastaan rakastavat häntä. Naapurit, työkaverit, uusi vaimo… kaikki siis. Vai oliko siinä sittenkään aivan kaikki? Ei. Joku ei sittenkään pidä hänestä. Ja se joku on hänen uusi tytärpuolensa, Stephanie (Jill Schoelen). Stephanie vaistoaa heti alusta asti, että uudessa isäpuolessa on jotain outoa. Joku on vinossa. Mutta mikä?
Eikä Stephanie ole väärässä. Jerry Blaken menneisyys ei ole aivan puhtoinen, itseasiassa se on erittäinkin hirveä. Hän on murhannut juuri edellisen perheensä ja millä raaimmalla tavalla: silpomalla. Stephanie tajuaa pian yhteyden ja tilaa paikalliselta lehdeltä kuvan murhaajasta, mutta Jerry huomaakin asian. Kun kuva kolahtaa postiluukkuun, Jerry on valppaana ja vaihtaa oman kuvansa johonkin hölmön näköiseen maajussiin. Ja laittaa kirjeen seuraavana päivänä postiluukkuun. Näin Stephanie luulekin, että Jerry onkin ihan tavallinen mies ja että hän turhaan luuli häntä murhaajaksi. Mutta asiahan ei ole niin. Stephanie ja hänen äitinsä elävät koko ajan murhaajan kanssa pahaa aavistamatta.
Odotin Stepfatherista jotain samantyylistä b-luokan kauhupläjäystä, kuin vaikkapa Aavelaiva tai The Sight, mutta semmoista en saanut. Sain paljon paremman elokuvan. Mikään kauhuklassiko Stepfather ei ehkä ole, mutta hyvä todella hyvä kauhuelokuva silti. Ja pitkästä aikaa sain myös purra kynsiäni nojatuolissani. Ei Stepfather ole maailman pelottavimpia leffoja, mutta varsinkin loppukohtaus oli melkoisen karmaiseva. Ja hyvä niin. Näyttelijäpuolella loistaa Lost tv-sarjasta tuttu Terry O’Quinn, joka tekeekin loistavan roolisuorituksen skitsofreenikkona isäpuolena. Myös muut näyttelijät tekevät mukiinmenevät suoritukset. Ohjaaja Joseph Ruben tekee myös hyvää työtä.
Stepfather oli siis positiivinen yllätys ja hyvä kauhupläjäys suoraan kultaiselta 80-luvulta. Uskon kyllä vahvasti, että vaikka Stepfather ei kuitenkaan mikään mestariteos olekaan, niin se kyllä kestää useammankin katselukerran. Eli jos hyvä kasarikauhu iskee, niin tätä ei kannata missata. Eikä muillekaan tee pahitteeksi katsoa, koska paljon huonompiakin kauhuleffoja on tehty.
nimimerkki: Tolppanen
