Jatko-osat yleensä pelkässä rahastusmielessä tehtyjä tusinatekeleitä, joista harvoin löytää mitään sanoman tapaistakaan. Kaikkia näitä yleistyksiä vastaan on syntynyt taistelemaan kaikkien aikojen jatko-osa, Frankensteinin morsian.
Mary Shelley paljastaa, ettei Frankensteinin hirviön tarinat loppuneetkaan legendaariseen tuulimyllyyn vaan heittää tultapesään ja alkaa kertoa tarinalle jatkoa.
Tri. Frankensteinin luokse saapuu eräänä yönä outo vieras, joka ilmaisee olevansa itsekkin tohtori. Hän haluaa, että Frankenstein tulee auttamaan häntä luomaan Frankensteinin hirviölle morsiammen ja niin Tri. Frankenstein joutuu jälleen syvään itsetutkiskeluun. Samaan aikaan itse hirviö seikkailee pitkin metsiä ja kylvää kauhua ihmisten keskuudessa, mutta saapa myös sokeasta erakosta ystävän ja oppii jopa puhumaan. Mutta mikä onkaan totuus salaperäisestä tohtorista ja saavatko nämä tehtyä toisenkin elävän hirviön?
James Whale jatkaa edellisosan viitoittamalla tiellä, eli mukana on jälleen filosofian pohtimista, mutta nyt elokuva on entistä moniulotteisempi, vaikka pituudeltaan on vain minuutin edellistä osaa pitempi. Mukaan mahtuu niin Whalen ilkukirsta, säälimätöntä mustaa huumoria, surumielisyyttä, lämpimiä sävyjä kuin kauhuromantiikkaakin. Nostalgiaakin on mukana, mutta tämä elokuva on kestänyt aikaa uskomattoman hyvin.
Frankensteinin morsian pistää lähes kaikessa paremmaksi kuin edellinen osa, vaikka laittaakin goottisen kauhuromantiikan hieman pienempään osaan. Whale rakentaa henkilöhahmot kiinnostaviksi ja kertoo heistä kerrallaan juuri oikean verran ja esiin tulee aina uusia puolia.
Kokonaisuudessaan Frankensteinin morsianta ei voi haukkua oikeastaan mistään. Siinä ei ole mitään huonoa, tylsää tai muutakaan, se on täydellinen mustavalko-klassikko, joka kuuluu ehdottomasti yleissivistykseen ja jokaisen DVD-hyllyyn.
nimimerkki: Sano mitä sanot
