Kaksi keskenään tuntematonta miestä vankeina oudossa huoneessa, jonka keskellä verilätäkössä makaa ruumis. Hitaasti, mutta verisesti kieroutunut palapeli lähtee rakentumaan. Tässä on lähtöasetelma mielestäni ainakin 2000-luvun parhaalle kauhistusleffalle.
Otteessaan pitävä jännitys ja raastava väkivalta ovat tämän sopan päämausteita, joiden kanssa lisätään yksi nerokkaimpia sarjamurhaajahahmoja mitä kankailla on tähän päivään nähty. Ja nämä kolme keitetään loistavan ja tapahtumarikkaan juonen kanssa. Jälkiruokana tarjoillaan vaatimattomasti kaikkien aikojen hämmästyttävimpiin kuuluva loppuratkaisu.
Inhottava, mutta sangen älykäs Jigsaw on mielestäni nerokkaasti luotu hahmo, joka jättää taatusti ikimuistoisen viillon jokaisen gorefanaatikon sydämeen. Aina askeleen edellä oleva kuitenkin realistinen sarjamurhaaja tuo mukavaa vaihtelua näiden muiden suurten tai vähemmän suurten legendojen joukkioon. Omiin jalkoihinsa kompasteleva Scream-maskissa juokseva hörhö tai varsin ovela ja tehokas, mutta sitäkin epärealistisempi Jason Vorhees. En ala edellä mainittua lätkämaskilegendaa moittimaan, vaan se mitä yritän änkyttää on: Jigsaw tuo mukavan tuulahduksen ruostuneeseen genreen.
Sawin näyttelijäsuoritukset eivät ole ehkä oscareita voittaneet, eivätkä koskaan voita. Mutta se onkin vain mitätön sivuseikka tässä synkässä ja julmassa, pirullisen ovelassa trillerissä. Saw-elokuvat ovat todella väkivaltaisia ja eivät missään tapauksessa sovellu edes heikkovatsaisille aikuisille.
Elokuva sisältää mielestäni genren yhden kaikkien aikojen vaikuttavimmista loppukohtauksista. Luulit tietäväsi, luulit olevasi kärryillä. Mutta äkkiä tajuat olleesi ulkona kuin lumiukko. Yllä oleva tähtimäärä on korkein minkä koskaan tulen antamaan millekkään leffalle. Saw sen on ansainnut.
