Piikikäs, satiirintäytteinen komediafarssi sotatanttojen hiekkalaatikkoleikeistä.

30.8.2009 12:31

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Alkuperäinen nimi:Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb
Valmistusvuosi:1964
Pituus:93 min

Mitä tekisit, jos saisit tietää, että maailma tulee tuhoutumaan puolen tunnin kuluttua, ihan vain siitä syystä, että yksi amerikkalainen kenraali pimahtaessaan aiheutti maailmanlaajuisen ydinkriisin? Sen sijaan siis, ettet työntäisi sormea suuhun ja miettisi päivän lottonumeroita? Kyllä vain, eipä siinä olisi varsin mitään tehtävissä. Tällaisia lähtökohtia hyödynsi varsin ovelasti Stanley Kubrick nerokkaalla kylmän sodan satiirillaan. Tri. Outolempi kysyy tuon saman edellämainitun kysymyksen ja toteaa siihen päälle, että hupsista keikkaa, nyt kärähti jotain muutakin kuin pelkät pullat uuniin.

Kaikkihan johtui tietenkin vain siitä, kun elintärkeiden ruumiinnesteiden ehdottomasta hyvinvoinnista pakkomielteisesti huolehtinut kenraali Jack Ripper (Sterling Hayden) alkoi pohtimaan liiakseen syntejä syviä. Ripper totesi kylmästi kuinka paska maa tämä U ja S ja A (Suomen lisäksi) on ja tuli samalla lukittautuneeksi työhuoneeseensa, ottaneeksi säikykkään RAF-kapteeni Lionel Mandraken (Peter Sellers) vangikseen ja määränneeksi sadat yhdysvaltalaiset pommikoneet hyökkäämään ydinasein Neuvostoliittoon. No, eihän hätä ollut tietenkään tämännäköinen, vaikka tuota idioottivarmaa pommitussuunnitelmaa oli mahdoton peruuttaa, asiaa ratkottiin oikeinpa Yhdyntävaltojen Sotahuoneessa, jossahan ei tunnetusti sodita eikä tapella. Tätä pienimuotoista ongelmaa ratkomaan tuli kolme viksua miestä, joista jokaisella oli oma teoriansa asian ratkaisemiseksi. Sotahullun, kommunistivastaisen salaliittoteoreetikon kenraali Buck Turgidsonin (George C. Scott) mielestä paras tapa ehkäistä ydinkriisi on pommittaa Neuvostoliitto reikiä täyteen ydinaseilla, jotta mahdolliset kostoiskut estettäisiin. Turgidsonin suunnitelma oli aukoton, eihän kuolleita tulisi kuin ”vain” 20 miljoonaa. Sen lisäksi natsiajoille jämähtäneen tohtori Outolemmen (Sellers) mielessä ei liikkunut muuta kuin etnisesti arveluttavat arjalaissuunnitelmat ja käsikin tuntui jämähtäneen natsitervehdykseen… Niin ja kansakunnan viimeisenä toivona oli se rohkea silmälasipresidentti (Sellers), joka muistutti erehdyttävästi Kekkosta ja joka perusteli tapahtunutta kiehuvalle Neuvostopääministerille sanoen, kuinka ”Yksi hänen kenraaleistaan toimi, tuota noin… hiukan hölmösti.” Ja hätähän ei tunnetusti ollut tämännäköinen…

Tri. Outolempi on häkellyttävä yhdistelmä hyvällä tavalla yliohjustelevaa farssia, mustaa komediaa ja pistävää satiiria. Kubrick välittää valmiiksi tuhoon tuomitun sanomansa ihmisille komedialliseen pakettiin käärittynä, mikä toimii huomattavasti paremmin aikakausikuvauksena kuin vakavampi teos. Kylmää sotaa kuvataan kiihkoutuneiden sotatanttojen hiekkalaatikkoleikkinä, jossa itseriittoinen vallanhimo kiilaa terveen järjen edelle. Tuota tervettä järkeä, edes sitä maalaisversiota, ei tunnetusti käytetä ja sen seurauksena tilanne voi parhaimmillaan käristyä plutoniumipipariksi.

Tarkoin ajoitettu komiikka ja antaumuksellinen näyttelytyö toimivat vahvoina tunnelataajina ja luovat elokuvalle koomisen ilmapiirin. Peter Sellers vääntelee naamansa tyylikkäästi triplaroolissaan säikykkäänä RAF-kapteenina, hulluna Outolempenä ja nössönä presidenttinä. Sellers mukautuu eri hahmojen elkeisiin ja kuvastaa eri näkemyksiä ja mielipiteitä tapahtumista. RAF-kapteeni Mandrake panikoi, änkyttää ja tärisee eikä pysty käsittämään tilannetta, Outolempi ei välitä – ehkä ihmiskunnan olisi parempi tuhoutua ja presidentti yrittää peitellä auktoriteetillä epävarmuuttaan ja taidottomuuttaan. Myös George C. Scott yltyy hämmästyttävän tunnepitoiseen näyttelyyn sotahulluna Turgidsonina, joka purkkaa mäiskyttäen ja silmät leiskuen kehittelee kommunistisalaliittoteorioitaan.

Päähänjäävä sotilasmusiikki, omaperäinen kamerankäyttö (Kubrickin tavaramerkki) ja naurettavuuden ylirajoilla keikkuvat kohtaukset luovat loistavan komedian ja varoittavan sanoman teknologiasta. Minkäs teet, jos idioottivarmat suunnitelmat pettävät tietokoneiden ja yhden heppusen pimahdettua? Saman ajatuksen voi siirtää helposti nykyaikaan, eikä ajankohtaisuus vähene siltikään. Siinäpäs onkin miettimistä kaikenmaailman billgateseille ja miksei jopa meille tavallisille tallaajille. Se on varmaa, että Tri. Outolempi pysyy vieläkin yhtä hauskana ja piikikkäänä katseluelämyksenä kuin ilmestyessäänkin.

Arvosteltu: 30.08.2009

Lisää luettavaa