Ranskan uuden aallon johtohahmo François Truffaut’n kaksi edellistä elokuvaa, 400 kepposta (1959) ja Ampukaa pianistia (1960) olivat kekseliäitä ja omaperäisiä taideteoksia, jotka näyttivät suuntaa uudenlaiselle elokuvataiteelle. Truffaut’n kolmas elokuva Jules ja Jim jää kuitenkin epäonnistuneeksi paluuksi sovinnaisempaan suuntaan.
Juoni lyhyesti tiivistettynä: naistenmies Jules (Oskar Werner) ja ujompi Jim (Henri Serre) tapaavat Ranskassa naisen nimeltä Catherine (Jeanne Moreau), johon molemmat rakastuvat. Jules menee lopulta Catherinen kanssa naimisiin.
Ensimmäinen 45 minuuttia Julesista ja Jimistä vaikuttaa taatulta Truffaut’lta, mutta viimeinen puolituntinen on haukotuttavaa ja vaivaannuttuvaa ihmissuhteiden setvimistä. Perinteisen melodramaattisen kolmiodraaman sekaan on sotkettu Ranskan uuden aallon omaisia tunnuspiirteitä, jotka hädin tuskin kykenevät kohottamaan elokuvan hieman korkeammalle kuin lajityyppinsä muut edustajat.
Mielenkiintoisin anti elokuvassa on sen välittämät, aikanaan varmaan hyvinkin vallankumoukselliset käsitykset parisuhteista. Catherine on naimisissa Julesin kanssa, mutta käy aina välillä panemassa Jimiä ja muutamaa muutakin. Elokuvan viesti tuntuu olevan, että uskottomuudessa ei ole mitään pahaa. Itse kuittaan sen kuitenkin ainoastaan aikansa kapinana konservatiivisia normeja vastaan.
Julesilla ja Jimillä on hetkensä, mutta ne hukkuvat kliseisen parisuhdesähellyksen alle. Truffaut’n kaltainen lahjakas ohjaaja tuntuu olevan aivan hukassa huonon tarinan kanssa. Olen katsonut Truffaut’n elokuvat aikajärjestyksessä, joten toivottavasti Pehmeä iho (1964) pääsee samalle tasolle kuin kaksi edeltävää mestariteosta.
