Vielä seitsenvuotiaana allekirjoittaneen lempileffoja olivat melko selkeästi lähes kaikki, mitä Disney-lafka tuuttasi ulos. Jokainen VHS oli ilmestyessään pakko saada hetinyt, ja ne myös kaikki katsottiin läpi pahimmillaan valehtelematta nelisenkymmentä kertaa. Muistan jopa miettineeni synkimmän hurmoksen keskellä, kuinka kamalaa elämä olisikaan ilman Disney-leffoja. Nyt, vuonna 2010, Disney on pökännyt Aladdinistakin ulos ”Juhlajulkaisun”, joka ei tosin esim. Leijonakuninkaan tavoin sisällä syväluotaavia ekstroja tai uutta materiaalia – ehkä hyväkin niin. Edellisen katselukerran välissä on perinteisen angstikas teini-ikä ja ajan kultaama mielikuva Vesku Loirista maailman hauskimpana lampun henkenä. DVD soittimeen!
Leffana Aladdin on kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Tarina köyhästä varkaasta, joka löytää taikalampun, rakastuu kauniiseen prinsessaan ja taistelee sulttaanin yltiöpahaa neuvonantajaa vastaan, ei totuttuun Disney-tapaan häpeile toistaa Tuhannen ja yhden yön dramatiikkaa, vaikka kepeän humoristinen usein onkin. Tällä kertaa rohkeus toimii. Verraten vaikkapa Miyazakin lastenelokuviin Disneyn klassikkopätkät ovat lähes poikkeuksetta traumatisointiin asti synkkiä, eivätkä Aladdinin Ihmeiden onkalot ja Jafaritkaan pelaa kuolemaa pienemmillä panoksilla. Pelottavaako pikkulapsesta? Kyllä, ja juuri siksi parasta ikinä!
Olisi mielenkiintoista nähdä, otettaisiinko elokuva vastaan tällä vuosikymmenellä ilmestyessään eri tavalla – ainakin tietyistä, negatiivisiksi stereotyypeiksi kärjistetyistä arabeista voisi odottaa pientä kohua. Toisaalta en jaksa uskoa, että Aladdin on nostattanut kenessäkään meissä aikanaan ennakkoluuloisuutta, sillä karikatyyrit nyt toistuivat Disney-leffasta toiseen, kunhan vain eri miljöössä. Yksioikoisista hahmoista huomattavasti eniten ärsyttääkin Jasmine, joka on kaikkien piirrettyjen prinsessakollegojensa tapaan vain kaunis kasvo vailla todellista luonnetta. Romanssi on selkeästi elokuvan tylsintä antia, mikä rokottaa etenkin toisessa näytöksessä keskittymiskykyä pahasti.
Pätkä kuuluu tietenkin katsoa totutuilla suomidubbauksilla, joissa jo edellämainittu Loiri varastaa show’n jo pelkkänä äänenä. Hahmoista paras on silti (tälläkin kertaa) antagonisti: Jafar on niin badass, että myönnän pienenä nauttineeni jatko-osa Jafarin paluusta salaa Aladdiniakin enemmän. Myös lauluosuudet ovat taittuneet suomimuotoon harvinaisen luontevasti, mikä varmasti tekikin Aladdinista aikoinaan erityisen onnistuneen. Arabian yöt on leffahistorian hienoimpia musikaalisia aloitusnumeroita!
Tuoreessa juhlajulkaisussa on mukana sing-a-long –optio; ei siis käytännössä mitään uutta auringon alla, näitähän markkinoitiin meille jo ysärillä. Hämmentävintä julkaisussa on yksinkertaisesti se, kuinka ylivertaisen skarpilta piirrosjälki näyttää DVD:llä kuluneen VHS-muistikuvan jälkeen. Vanhasta fanista tuntuu hämmentävältä – ihan kuin katselisi kerettiläisesti jotakin uutta elokuvaa. Olisin ehkä oikeastaan saanut elämyksestä enemmän nostalgiapointseja irti, jos kuva olisi alkanut väpättää tietyissä lempikohdissa rewind-kulutuksen merkiksi. Tästä hämmentävästä huomiosta huolimattakin, pakkohankinta.
