Mathieu Kassovitz nousi La Hainen ohjauksellaan ohjaajien eliittiin. Eikä suotta: La Haine erittäin hyvä rosoisena mutta sympaattisena kuvauksena nuorten miesten elämästä ranskalaisen kaupungin vähemmän kehittyneessä lähiössä.
Keskiössä on kolme vihaista nuorta miestä joista vihaisinta, roolinimeltään Vinz, esittää Kassovitzin luottomies Vincent Cassel. Heidän vihalleen on jossain määrin perusteltu syy sekä jossain määrin tiedossa oleva kohdekin: Yksi poikaporukan kavereista on poliisin toimesta hakattu edellisyön mellakoiden jälkipyykissä sairaalakuntoon, ja Vinz vannoo kostoa pahaa tehneille poliiseille. Muutakin huonoa karmaa poikien ja heidän lähipiirinsä elämässä on ollut, alkaen siitä että kyseinen lähiö ei todellakaan ole paras paikka lapsen kasvaa. Lähiön ankeus korostuu kun poliisien kuulustelun takia viimeisestä junasta myöhästyneet pojat viettävät yön tunteja keskustan lasikortteleissa.
Elokuva on mustavalkoinen ja se vain korostaa leffan tarinaa. Kuvat ja paikat ovat varsin lohduttomia. Asiat eivät kuitenkaan ole aivan yhtä mustavalkoisia. Vaikka pojat ovat varmasti syyttömästi kärsiviä osapuolia moneltakin taholta, eivät he mitään pyhäkoulupoikia ole itsekään. Elokuva keskittyy kuvaamaan yhtä vuorokautta poikien elämästä joka kuluu lähiössä lojuen, kavereita tapaillen ja erilaisia koiruuksia tehden.
Cassel esittää taidokkaasti nuorukaista jonka sisällä viha ottaa vallan, välillä voimakkaammin, välillä heikommin. Muut pojat näkevät tulevaisuudessa jotain toivoa eikä elämä pyörikään koston ympärillä yhtä voimakkaasti.
Leffan tarinahan on yksi elokuvamaailman perusstandardeista: Kolmen kaveruksen tarina vaikeissa oloissa. Käsikirjoittajan ja ohjaajan työtä helpottaa se että aikajanaksi on valittu yksi vuorokausi. Näin ollen mitään kasvutarinaa ei ole tarvinnut tähän ynnätä – vihan täyttämässä vuorokaudessa kun ei sen kummemmin kasveta. Katsojaa ei päästetä helpolla, mitä tulee puolen valitsemiseen. Poliisit ovat pääasiassa pahoja, mutta joukossa on myös kunnon väkeä. Toisaalta pääosassa olevat, yhteiskunnan reunamilla elävät henkilötkään eivät varsinaisesti herätä samaistumisen tunnetta saati halua, vaikka ymmärrystä piisaisikin. Kysymykseksi jääkin, saako paha aina palkkansa – ja entäs hyvä sitten?
Kaiken kaikkiaan tämä elokuva on yksi Kassovitzin parhaista ja pakottaa katsojansa pohtimaan yhteiskunnallisia asioita aivan huomaamattaan.
