Ohjaajavanhus Polanski on niittänyt mainetta niin Oliver Twistin leffaversiolla, tunteikkaalla Pianistilla, piinaavalla Rosemaryn painajaisella kuin klassikoksi kivunneella China Townilla. Ja monella muulla elokuvan mestariteoksella. Jostakin syystä vuonna 1999 Ranskan maaperällä kuvattua ja Johnny Deppin tähdittämää Yhdeksättä porttia ei monestikaan kelpuuteta komeaan menestysjatkumoon, vaikka se sinne ehdottomasti kuuluisi.
Yhdeksäs portti matkaa kauhun ja jännityksen tutulla helvetin mytologioiden maaperällä. Tai oikeastaan se lentää, sillä niin taidokkaasti parin kirjapahasen ympärille kietoutuva tarina vie katsojaa halki maailman. Aina onnistuva Johnny Depp on moraaliltaan joustava kirja-alan superkauppias, jonka Frank Langellan varmuudella tulkitsema kirjakeräilijä Balkan lähettää kirjojen perään. Eikä minkä tahansa kirjojen, vaan itsensä Luciferin vuosisatoja sitten kirjoittamaa ja henkeyttämää. Pienen suklaapuodin Depp-kumppani Lena Olin on tällä kertaa hieman kavalammassa roolissa kuin suklaatätinä.
Pahan yhdeksättä porttia jahtaava elokuva muistuttaa monessa kohtaa enemmän klassista salapoliisimysteeriä kuin sitä yliluonnollisleffaa, jota se lopulta edustaa. Ja koko kestonsa ajan elokuva lataa sisäänsä voimaa – kuin salaa. Hämyisistä linnoista, kavalasti hymyilevistä naisista, toinen toistaan omalaatuisemmista ihmisistä ja kirjan aiheuttamasta maanisuudesta koristellaan komeasti vangitseva reitti, jota Deppin on helppo kulkea. Kameratyöskentely on erinomaista ja suuressa osassa hiottua energialatausta.
Siinä missä moni leffa on viihteellistänyt ja lyönyt suorastaan lekkeriksi sekä mahtavaksi mässäilyksi ”Old Nickin” jalanjäljissä kulkemisen, Yhdeksäs portti tyytyy kertomaan rauhallisesti ja jatkuvasti tunnelmaa kasvattaen se kulkeekin, noh, ei ehkä maailman komeinta, mutta silti vavisuttavaa loppua. Kyllä sellainen kylmä tunne on lopputekstien kohdalla selässä. Osaksi kunnioituksesta, osaksi vain leffan hyytävyydestä.
