Katsellessani Michael Mannin elokuvaa Heat paikatakseni yleissivistystäni elokuvaharrastajana, sillä hehkutetaanhan elokuvaa usein poliisigenren parhaimmistoon kuuluvaksi, heräsi joskus leffan puolenvälin tietämillä kuitenkin mieleeni seuraava kysymys: Olenko sittenkin nähnyt tämän joskus aikaisemmin?. Vieläkään, elokuvan loppuun katsottuani, en ole täysin varma. Kyseisen tunteen syntymiseen on kaksi mahdollista selitystä: joko olen oikeasti nähnyt kyseisen elokuvan aikaisemmin tai sitten vain luulen muistavani niin.
Elokuvan totaalinen unohtaminen selittyisi sillä, että Heat on harvinaisen mitäänsanomaton ja epäoriginaali. Koko pitkähkön kestonsa aikana leffasta ei löydy erityisesti muuta mieleenpainuvaa kuin yksi taidokkaasti toteutettu tulitaistelu ja se, että De Niro ja Pacino nähdään pitkästä aikaa samassa leffassa; tällä jopa pari kertaa samassa kohtauksessa. Ennen kaikkea Heat on kuitenkin vajaan kolmen tunnin mittainen kliseemaraton, mikä taas selittäisi déjà vu-tunteen syntymisen.
Itselleni tuntemattomista syistä kovasti ylistetyn Mannin ohjaustyö on astetta keskivertoa parempaa, mutta kirjoittajaksi hänestä ei ole: Katsojan päälle vyörytetään aivan uskomaton määrä kliseitä toisensa perään, niistä tärkeimpänä poliisin tutkintaa johtavan Vincent Hannan (Al Pacino) ja hänen vaimonsa väliset perheongelmat, jotka johtuvat siitä että työlleen omistautunut Hanna ei ehdi hoitamaan perhe-elämäänsä. Kun tähän vielä lisätään melkoinen määrä tönkköjä juonenkäänteitä, jotka perustuvat muun muassa hahmojen idioottimaiseen tai epäuskottavaan käytökseen, niin kasassa on käsikirjoitus joka kirjana tuskin innostaisi ketään. Esimerkiksi loppupuolen kohtaus, jossa poliisiperheen vaimon edellisen liiton tytär isäänsä kaivaten äkillisesti kehittää itselleen itsetuhoisia taipumuksia on jo ala-arvoinen, ja sitä voisi verrata tavallisempaan elokuvien jännityksenlisäyskeinoon, eli jonkun henkilön äkillisesti saamaan astmakohtaukseen. Tämän elokuvan tehokeino tosin on vielä ep! äuskottava. Samaan kastiin kuuluu yhden rikosporukan jäsenen paljastuminen sarjamurhaajaksi. Idioottimaisuutta taas edustaa poliisien tallustelu rikollisten tapauspaikalle heti epäiltyjen kaikottua maisemista.
Muita teemoja elokuvassa on astetta omaperäisempi vertaus pääosan esittäjien roolihahmojen, poliisin ja roiston, samankaltaisuudesta. Tätäkin kuitenkin jauhetaan kyllästymiseen asti, ja pienemmällä rautalangasta vääntämisellä olisi varmasti selvitty. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että Mann kuvaa roisto Neil McCauleyta (Robert De Niro) pohjimmiltaan hyvänä ihmisenä: hän ei halua että sivullisia vahingoitetaan ryöstöissä ja hellä ja rakastavakin hän osaa olla. Sekä Hannan että McCauleyn naissuhteiden ongelmat aiheuttaa sama asia: liika työhön sitoutuminen. Ilmeisesti jos molemmat hahmot olisivat ottaneet työssään rennommin ja tyytyneet vähempään, niin kaikki olisivat lopuksi voineet päättää työpäivän onnellisina. Jostain syystä vain elokuvissa aina unohdetaan talouden toimivuuden edellytykset – ”kunhan vakuutus korvaa, niin kukaan ei ole menettänyt mitään.”
Kokonaisuudessaan Heat on kuitenkin kliseisyydestään huolimatta kohtalaista viihdettä: näyttelytyö on yllätyksetöntä, mutta muuten kyllä hyvää: Pacino ärjyy ja pauhaa tuttuun tapaan, ja myös De Niro on perusvireessä. Miesten yhteisiä kohtauksia on vain erittäin vähän. Pituutta piisaa, mutta ylipitkä elokuva ei kuitenkaan ole, sillä leikkelemällä siitä ei juuri parempaa saisi, korkeintaan yhden aiemmin mainitun kohtauksen poisto voisi jossain määrin auttaa asiaa. Tällä käsikirjoituksella vain ei yksinkertaisesti olisi alun perin kannattanut elokuvaa näinkin osaavalla porukalla ryhtyä tekemään.
nimimerkki: Harmonica
