Pelin säännöt on ranskalaisen elokuvan klassikko, joka sai aikanaan huonon vastaanoton, eikä edelleenkään miellytä kaikkia. Jean Renoirin satiirinen farssitragikomedia on kepeästä ulkokuorestaan huolimatta melko syvällinenkin elokuva. Rikkaan eliitin elämä täyttyy kolmiodraamoista, syrjähypyistä, kuriositeettien keräilystä ja niillä kerskailusta ja tyhjänpäiväsestä länkytyksestä, jossa naurettavuuksiin asti hiottu tyyli ja kohteliaisuus kätkee alleen pelkoa, kateutta ja rakkaudennälkää. Kukaan ei ole aito tai esitä mielipiteitään ja tunteitaan suoraan. Kaiken päällä on paksu näennäissivistyskuorrutus.
Todellisuuskin on näille rikkaille tyhjäntoimittajille jotakin kovin vierasta: kanien torjuntaan ehdotettuja aitoja ei saa rakentaa, koska aidat pilaavat maiseman. Prekolombiaaninen Amerikka tarkoittaa Buffalo-Billin seikkailuja. Päivän kiintoisin tapahtuma on kinastelu siitä, kuka loppujen lopuksi ampui sen lihavimman fasaanin. Ja niin edelleen.
Rikkaiden tyhjyyttä kumisevan elämän vierelle elokuva piirtää kuvaa heidän palvelijoidensa elämästä, joka on tavallista arkea: työtä, idioottimaisten käskyjen tottelemista, unelmointia jostain paremmasta, ehkä rikkaidenkin elämästä. Näille ihmisille rakkaus on vakava asia, vaikka kolmiodraamat pyörivät heidänkin parissaan, kenties hurjastelevien isäntien vaikutuksesta. Mutta siinä missä rikas mies selvittää erimielisyytensä ”sivistyneesti”, siis viinalasin äärellä poltellen, jutustellen ja välillä kevyesti nyrkillä mätkäisten, tarttuu köyhä raivoissaan aseeseen. Vaikka elokuvan loppupuolella nähtävä palvelijoiden kolmiodraamasta seuraava takaa-ajo naamiasvieraiden täyttämässä kartanossa onkin puhdasta farssia (ja vieläpä poikkeuksellisen hauskaa sellaista, ehkä siksi että elokuva keskittyy muuten hienovaraisempaan huumoriin ja satiiriin), kertoo se paljon siitä vakavuudesta, millä alaluokka suhtautuu omaan elämäänsä.
Pelin säännöt on hyvä satiiri, mutta sen suurin taiteellinen arvo piilee kuitenkin mielestäni tyylikkäässä kuvauksessa. Syvä fokus antaa katsojalle mahdollisuuden nähdä myös sen, mitä kuvan taka-alalla tapahtuu ja pitkät otot ja rauhalliset siirtymät tilasta toiseen ilman leikkauksia tuovat elokuvaan teatterimaista tuntua, mitä korostaa myös se, että näyttelijät seisovat usein ikään kuin passissa kuvan ulkopuolella ja ampaisevat kuvaan saadessaan sanallisen tai eleellisen iskun – aivan kuten teatterin lavalla. Myös sekunnin tai kahden viipyilyt ihmisten kasvoissa paljastavat hahmojen todelliset tuntemukset ja ajatukset ikään kuin salaa; kun sananvaihto on ohi, käskyttäjä tai keskustelukumppani poistunut, eikä kohteliaisuudelle ja kunnioituksen naamiolle enää ole tarvetta, tallettaa kamera pilkallisia virnistyksiä ja epäuskoisia silmien pyörittelyitä.
Renoirin musta komedia naurattaa ja viihdyttää, vaikka sen kuvaama luokkayhteiskunta ei enää ole kovin samaistuttava nykykatsojalle. Samalla sitä voi katsoa yhteiskunnallisena, tai ainakin luokkaelämän kuvauksena, joka kysyy, onko koko elämä peliä ja kulissien ylläpitoa? Onko sellaisessa elämässä mitään mieltä? Onko mitään järkeä kierittää kaikki virkahduksensa paksussa sivistyssoosissa ja lopputuloksena suoltaa suustaan paskaa; suloiselta tuoksuvaa ja kauniisti muotoiltua ehkä, mutta ulostetta yhtä kaikki. Vaikka lähtökohdiltaan Pelin säännöt on traaginen, omaan egoonsa ja elämänsä tyhjyyteen sotkeutuneiden ihmisten kuvaus, osoittaa Renoir, itsekin seurapiireissä pyörinyt kulttuuripersoona, että onttokin elämä voi olla, jos ei nyt kovin kiintoisaa, niin ainakin huvittavaa.
