Yön kuumuudessa on Norman Jewisonin ohjaama rikosdraama vuodelta 1967. Elokuvalle tehtiin peräti kaksi jatko-osaa sekä televisiosarja 1990-luvulla.
Eräänä yönä Mississippin osavaltion muuan pikkukaupungissa tapahtuu murha ja poliisipäällikkö Bill Gillespie ( Rod Steiger ) käskee alaisiaan tutkimaan lähialueen julkiset paikat. Viimein yksi Billin poliisiryhmän jäsenistä löytää keskellä yötä juna-aseman penkiltä tummaihoisen miehen nimeltään Virgil Tibbs ( Sidney Poitier ). Virgil viedään murhasta epäiltynä kaupungin poliisiasemalle, jossa hän joutuu aikansa kuuntelemaan poliisikomentaja Bill Gillespien rasistisia loukkauksia häntä kohtaan, kunnes Virgil saa todistettua olevansa philadelphialainen murharyhmätutkija, joka on tullut pikkukaupunkiin ainoastaan tapaamaan äitiään. Niinpä Virgil joutuu tekemään Billin kanssa yhteistyötä esimiehensä käskystä ja kaksikko lähtee selvittämään murhaa yön kuumuudessa.
Yön kuumudessa on moninpaikoin yhteiskuntakriittinen teos ja rasismi onkin yksi elokuvan pääteemoista. Sidney Poitier esittää rauhallista tummaihoista päähenkilöä siinä, missä Rod Steiger tekee upean roolisuorituksen poliisijohtaja Bill Gillespienä, joka on luonteeltaan kuin vastakohta Virgilille; Bill on melko äkkipikainen ja kiihkoileva poliisi, joka ei piittaa siitä kenet tuomitsee murhasta. Hän on myös laiska ja ärähtelevä, elämäänsä tympääntynyt vanha poliisipäällikkö. Virgil on puolestaan toimelias, älykäs ja rauhallinen, mutta tarpeen tullen neuvokas ja sanavalmis mies, joka kyrmyniskaisen Billin rinnalla näyttää sinisessä puvussaan ryhdikkäältä ja karkealta. Läpi elokuvan Virgil Tibbs joutuu kuuntelemaan seudun lähes jokaiselta vastaantulijalta rasistisia kommentteja ja Bill puolestaan ärsyyntyy ymmärtäessään, kuinka lahjakas murhatutkija Virgil todellisuudessa on. Hyvänä esimerkkinä elokuvan rasismista voi pitää kohtausta, jossa Virgil ja Bill menevät tapaamaan kasvitieteilijää maaseudulle. Kasvitieteilijä läimäisee Virgiliä poskelle ja Virgil läimäisee takaisin. Tämän johdosta poliisikomentaja Bill uhkaa pidättää Virgilin, mutta ei murhan selvityksen kannalta halua tehdä sitä, koska on ajan mittaan oppinut ymmärtämään luonteeltaan itsevarman Virgilin olemusta, eikä tahdo heittää hukkaan tämän neuvokkuutta, mitä ilman ei murhaajaa tuskin laiskan poliisiryhmän avulla saataisi koskaan kiinni.
Bill ja Virgil siis vihaavat toisiaan, ja heidän suhteensa kehittyy hitaasti koko elokuvan ajan, vaikka kumpikin ovat varmoja siitä, etteivät voi ikinä ymmärtää täysin toisiaan. Pääosien näyttelijät Sidney Poitier ja Rod Steiger tekevät hienoa työtä. Sidney osaa pelkällä ryhdikkäällä olemuksellaan tuoda syvyyttä henkilöhahmoonsa, mutta hänen ilmeensä sekä kasvonliikkeet kertovat vielä enemmän. Hän on uskottava niin rauhallisena murhatutkijana kuin karskin miehekkäänä kansalaisena, joka koettaa selvitä rasistisen pikkukaupungin oloista. Rod Steiger näyttelee Billin roolin loistavasti eläytyen ilkeilevän poliisipäällikön rooliin hyvin voimakkaasti ja voitti juuri tuosta roolisuorituksesta Oscar-palkinnon parhaasta miespääosasta.
Rasismin osuutta elokuvassa ei kuitenkaan pidä ymmärtää siten, että elokuva yrittäisi jotenkin asettua kummankaan ihonvärin puolelle, eikä elokuva todellakaan yritä provosoida katsojaa millään tavoin. Rasismi on taustalla yhtenä ominaisuutena tuomassa elokuvaan päähenkilöiden välille kireämpää tunnelmaa ja koettelee monesti Virgilin luonnetta, mutta pääasiassa elokuva kertoo puhtaasti murhan selvittelystä. Elokuvan ohjaus on taidokasta ja Norman Jewison käyttää huikeita kuvakulmia tunnelmallisen jännittävän musiikin soidessa taustalla. Säveltäjä Quincy Jones ja tunnuslaulun tehnyt Ray Charles loihtivat elokuvalle ominaisen musiikin, mikä sulautuu hienosti ohjattuihin jännittäviin takaa-ajoihin. Käsikirjoitus on myös kiitettävän hyvä, mutta viime kädessä elokuvan todellinen ydin on upeista näyttelysuorituksesta johtuen päähenkilöiden välille syntynyt keskeinen jännite. Aina silloin tällöin jompikumpi menettää hermonsa ja tunteet ovat pinnassa alusta loppuun.
Kokonaisuutena Yön kuumuudessa on taidokkaan ohjauksen, musiikin sekä näyttelytyön mestarillinen yhdistelmä. Elokuva oli mielestäni sopivan pituinen ja poikkeaa vähäisellä toiminnallaan hyvin paljon nykypäivien trillereistä. Tässä, jos missä tunnelma on korkealla, eikä elokuva sorru kliseisiin saati sitten liaalliseen itsepintaiseen toimintaan, vaan kyseessä on huippuluokan rikosdraama. Elokuvan loppuratkaisu oli hyvä, eikä elokuvasta helpostikaan löydä juuri mitään pahaa sanottavaa. Yön kuumuudessa ei ole satiiri, eikä toimintapläjäys, vaan ajoittain satiirinen trilleri. Juonenkäänteet ovat toimivia ja elokuva ansaitsee maineensa klassikkona. Se on selvästi toiminut monen myöhäisemmän trillerin suunnannäyttäjänä. Tästä selvänä esimerkkinä voi pitää vaikkapa Tappavaa asetta kaikkine jatko-osineneen.
