Oikeastaan kaikki toimintatähdet läpi kalunnut tuottaja Joel Silver, päätti antaa Steven Seagalillekin mahdollisuuden loistaa viimeisen kerran suuremman budjetin elokuvassa. Jotta Seagal varmasti erottuisi massasta, hän sai aisaparikseen läjän mustia näyttelijöitä, ja itseään 2 päätä lyhemmän Tom Arnoldin. Ohjaaksi palkattiin Jet Li:n Hollywood-debyyttejä avittanut Andrzej Bartkowiak. Näistä aineksista kasattiin Exit Wounds, joka hämmästyttää ja kummastuttaa tavalla, jos toisellakin.
Tunnettuun tyyliin Seagal on koviskyttä Orin Boyd, joka varapresidentin pelastettuaan, saakin kunniamitalin sijaan lähetteen 15. piiriin, jossa piiri pyörii hitaasti, mutta varmasti. Suuren heroiini-ryöstön jälkeen Orin alkaa epäillä poliisi-korruptiota omien, uusien kollegoidensa keskuudessa. Hommatakseen todisteita asian puolesta, Orin lyöttäytyy yhteen salaperäisen Latrellin (DMX) kanssa, saadakseen selon epäilyksiinsä. Homman valjettua alkaa kuperkeikat pyöriä ja hylsyt hyöriä.
Koko homma lähtee käsistä jo elokuvan ensimmäisen viiden minuutin aikana, jolloin jo tyhmempikin tietää, mitä odottaa. Ajatus ikään kuin katkeaa jo ennen, kuin se alkaa edes kehittyä. Tarina etenee musiikkivideomaisella kerronnalla pala kerrallaan, eikä näin ollen jätä arvailun varaan muuta, kuin mikä DMX:n räppi sieltä seuraavaksi kasahtaa soimaan. Seagalkaan ei ole kuitenkaan vielä niin katu-uskottava, että hänen kuiskaava puhe-äänensä puhuisi slangia, tai hän pitäisi jengihuivia päässään. Näin tapahtui vasta Kuoleman sellissä vuotta myöhemmin.
Hahmoissa on onneksi huumoria, joka pelastaa paljon. Kukapa olisi uskonut nähneensä Seagalia ohjaamassa liikennettä, tai istuvan tissibaarissa ja kiukunhallintaterapiassa Tom Arnoldin kanssa? En minä ainakaan. Anthony Andersonin jokseenkin ärsyttävä hahmo on kuitenkin eloisa ja antaa kaiken, mihin pystyy. DMX roolissaan on jopa Steveniäkin muovailuvahamaisempi. Replat eivät kyllä tule niin energisesti kuin biittiensä riimit.
Toimintaa on niin fyysistä, kuin materialististakin. Takaa-ajo kohtaukset ovat mukavaa piristystä kaiken muun skeidanheiton keskellä. Peltiä menee kasaan muutaman auton verran, prätkääkin tämä peloton sankarimme pääsee kokeilemaan. Fyysinen puoli puolestaan puhuttelee. 90-luvun lopulla kovassa suosiossa olevat epäuskottavat vaijeritemput jaksavat ärsyttää. Kaikki on vielä kuvattu niin epäselvästi, että on vaikea seurata mitä oikein tapahtui, kun muutaman huitomisliikkeen jälkeen äijä makaa jo maassa taju pois. Myös se tosiasia häiritsee, ettei Seagal tee oikein mitään liikkeitä itse, vaan stuntin käsiin jää suurin osa fyysisyydestä. Seagal on itse selitellyt tätä faktaa sillä, että loukkasi polvensa kesken kuvausten, ja näin ollen ei pystynyt aikidosoimaan. Polvi taisi olla kipeä vielä pari vuotta myöhemminkin, kun miehen tuoreempaa tuotantoa katsoo.
Tämä tuotanto ei Seagalin uraa pelastanut, vaan tähti vajosi videolevityksen alelaari-helvettiin. Poispääsyä ei ole, ellei Syltty sitten tarjoa roolia The Expendables-elokuvissaan puuna tai hidastustöyssynä. Tuntuu pahalta sanoa lapsuuteni idolista näin, mutta totta se alkaa olemaan.
