Shirley MacLainen tunnetuimmat roolit ovat olleet räväköitä naisia, tahdonvoimaa täynnä olevia… tytsyjä, joilla on äkkiväärä historiansa. Esimerkiksi Irma la Doucen nimiroolissa hänestä olisi riittänyt pippuria useampaankin myllyyn. Huhussa MacLainella on paikka kaurissilmä Audrey Hepburnin rinnalla, mutta komediallisista rooleistaan poiketen MacLainekin pääsee esittelemään vaihteeksi kainon ja viattoman katseen mahtia vakavasti.
Huhun perimmäisenä ideana voidaan ajatella olevan rooleilla leikittely. Vastakkain ovat pienet koululaiset ja heitä opettavat kansankynttilät, mutta myös ylellisyydessä kylpevät mahtailijat sekä juuri ja juuri elantonsa ansaitsevat nuoret yrittäjät. Mitään mullistavaa asetelmat eivät alkuun näytä tarjoavan, mutta Huhu on silti kiinnostava draamaelokuva. Aiheuttaako kiinnostavuuden sitten elokuvan ympärillä käyty keskustelu lesboudesta? Ei oikeastaan, vaikka toki Huhu sisältää myös – joskin siitä ei elokuvassa puhuta ääneen – viitteitä erityisestä tyttöjen välisestä ystävyydestä.
Huhu tempaa mukaansa kuin vaivihkaa, asettamalla käytäntöön sananlaskun, jonka mukaan totuuden kuulee lasten suusta. Kun omaa napaansa ajattelevan tytöntyllerön (Karen Balkin) suusta tullut sammakko otetaan totuutena, aikuiset joutuvat hetkessä lohduttoman kostotoimen kohteeksi. Sitä kautta Huhusta muodostuukin kuin jokin dramatisoitu luontodokumentti, jossa seurataan saaliin ja saalistajan välistä väsytyskamppailua, mutta myös vanhan naaraan puolustustoimia omaa vertaan olevan penikan ympärillä. Ajatusta vahvistaa elokuvan kauniisti mustavalkokuvattu miljöö: tapahtumapaikat ovat lähes luonnon helmassa, auringon lämmittämien suurten puiden varjossa.
Lauantai-illan luontodokumentin tasolle jää kuitenkin lopulta tämän mustavalkorainan jännittävyyskin. Kun MacLainen ja Hepburnin hahmot eivät elokuvan tekoajankohdalle tyypillisesti puhu tietyistä asioista niiden oikeilla nimillä, eläytyvät pelkän ajatuksen nostattamiin puistatuksen väreisiin ja pähkäilevät poispääsyä tuskallisen kuumana helottavan tilanteen alta, elokuva tuntuu juuttuneen ideologisesti hyvin vahvasti menneisyyteen. Siltä kantilta tämä elokuva on siis parasta ottaa vain hyvänä ajankuvana. Sen jälkeen Huhun voi ottaa myös napakkana kertomuksena siitä, millaisia riivaajia jotkin vanhempiensa kullanmuruina tunnetut voivat ajaa esiin. Totuuksia riittää jokaiselle omanlaisensa.
