Draamakomediana markkinoitu Kvartetti (Quartet, 2012) on ohjaajansa näköinen teos. Jo miehen ikään ehtinyt Dustin Hoffman tuli näyttelijänä tunnetuksi useista erittäin vahvoista roolisuorituksistaan, ja samaan vahvaan näyttelyyn nojaa myös hänen esikoisohjauksensa Kvartetti.
Tapahtumapaikkana on ikääntyneiden muusikoiden vanhainkoti. Siellä kolme varsin erilaista ystävystä, armoton häntäheikki Wilf (Billy Connolly), tiukempipipoinen Reg (Tom Courtenay) ja hyväsydäminen hössöttäjä Cissy (Pauline Collins) elävät muiden ikäihmisten keskellä elämää, jota taiteilijoiden elämänkaaressa kutsuttaneen seesteiseksi vanhuudeksi. Siihen kuuluu niin oikeasti seesteiset iltapäivän teehetket kuin kaaosmaiset yhteiset aamiaiset ja erilaisten asioiden “organisointi”palaveritkin. Juonenpätkänä on pelastaa kyseinen vanhainkoti lopettamiselta (ilmeisesti rahapula vaivaa), mutta varsinaisesti tarina lähtee nousuun kun paikkaan saapuu uusi asukki – ei enempää eikä vähempää kuin oopperadiiva Jean Horton (Maggie Smith).
Hauras mutta oman arvonsa tunteva Jean täydentää kvartetin, jonka kolme muuta jäsentä tulikin yllä jo esiteltyä. Tämä kvartetti veti aikoinaan salit täyteen ja loppumattomat standing ovationit missä sitten kulkikin. Hankalampi puoli asiassa on se, että Reg ja Jean olivat aikoinaan rakastavaisia – ja olisivat kai edelleenkin, ellei ero olisi koittanut diivoille sopivasti yhdeksän tunnin avioliiton jälkeen. Tämä on yhä edelleen kova paikka kummallekin osapuolelle, ja välien selvittely uhkaa jo hankaloittaa vanhainkodin pelastusoperaatiota. Kvartetti kun halutaan vielä kerran yhdessä lavalle vetämään bravuurinsa Verdin Rigoletosta vanhainkodin Verdi-teemaisessa gaalaillassa, mutta sattuneesta syystä kaikki sen jäsenet eivät suhtaudu ideaan täysin varauksettomasti.
Näyttelijäsuoritukset tuli jo kehuttua. En silti voi olla liikaa korostamatta, kuinka tyylikkäästi nämä arvokkaasti vanhentuneet huippunäyttelijät taiteilijaroolinsa vetävät. Kaikki pääosan näyttelijät ovat ansioituneita brittinäyttelijöitä jo vuosikymmenien takaa. Heidän varassa elokuva käy eteenpäin, mutta ei sivuosissakaan heikkoja lenkkejä ole. Sieltä löytyy iso joukko tunnettuja taiteilijoita aidoista huippumuusikoista aina Fawlty Towersin barcelonalaistarjoilijana riemastuttaneeseen Andrew Sachsïin asti. Ilman heitä leffa olisi pelkkä vanhusten ihmissuhdedraama. Nyt se on riemastuttava kasvutarina ja kertomus siitä, kuinka elämä riemuineen ja suruineen on yllättävänkin samanlaista iästä ja paikasta riippumatta.
Käsikirjoitus perustuu Ronald Harwoodin samannimiseen näytelmään, jonka pohjalta Harwood itse on väsännyt leffakäsikirjoituksen. Vaivattomasti on näytelmä kääntynyt elokuvaksi – osasyynsä on varmasti ohjaajallakin, joka on todella onnistunut luomaan tunnelman jossa katsoja tuntee olevansa itsekin paikan päällä tapahtumien keskellä.
Kuvaus itse ja kuvauspaikat jäävät ymmärrettävästi vähemmälle huomiolle. Paikka on sinänsä hieno, elokuvan arvokkuutta kunnioittava Hedsor House Buckinghamshiressä, mutta tässä leffassa se toimii lähinnä varjoon jäävänä lavasteena. Musiikki sen sijaan toimii loistavasti – ja se on vähemmän yllättävästi erityisesti Verdin oopperoista napattua. Rigoletton lisäksi Verdiltä kuullaan (ainakin) toistona toiston perään La Traviatan tunnettu juomalaulu “Libiamo Ne’ Lieti Calici”. Toisto ei tällä kertaa kyllästytä, päinvastoin. Musiikki täydentää loistavasti leffan eri tilanteita ja luo herkemmillä hetkillä mukavaa kepeyttä tunnelmaan.
Tähdillä kirjoitettuna arvostan leffaa nelosen arvoiseksi. Eli loistavaksi. Perustelut löytyvät yläpuolelta, mutta aion mennä vielä pidemmälle ja hankkiutua katsomaan myös teatteriversiota heti kun aika ja paikka löytyy. Viimeistään ensi syksynä Tampereella pääsee nauttimaan hyvästä brittihuumorista Komediateatterissa. Siihen asti tyydyn kuuntelemaan La Traviataa.
