Vielä 90-luvulla hienoja ja ajatuksellisia rikosfilmejä ohjannut Quentin Tarantino on ilmeisesti upottanut lopullisesti näppinsä itseääntoistavaan eksploitaatiosoopaan. Death Proofia ei oikein voi millään mittapuulla luonnehtia laadukkaaksi tekeleeksi, sen verran oudon tympeän virityksen on ohjaaja onnistunut väkertämään.
Kuten myös Kill Bill -saagan tapauksessa, myös tälläkin kertaa Tarantinolla ei ole muuta kuin idea. Ikävystyttävä idea, josta ei millään muodostu toimivaa pakettia, koska millään muulla ei ole mitään merkitystä. Pääasia on, että näyttää ”coolilta”, jota Death Proof ei ole. Elokuvan keskusteluissa nimittäin ei ole ollenkaan särmää, sillä ne koostuvat lähes kokonaan kovistyttöjen välisestä kaverillisesta kahakoinnista, jossa oikean sisällön puute korvataan turruttavalla kiroilulla. Muista hahmoista esiin nousee ainoastaan arpinaamainen mielipuoli, joka yksinkertaisesti nauttii nuorten naisten tappamisesta, käyttäen toimituksissa turboahdettua muskeliautoaan.
Valtaosa elokuvan sisällöstä koostuu käytännössä keskusteluista, joiden lisäksi päästään ihailemaan pariin kertaan ammattimaista stunttityötä autokaahausten parissa. Syventävämpi juonikuvaus tuskin on tarpeen, sillä tarinalla ei ole eksploitaatiopastisseissa perinteisesti minkäänlaista ihmeellisempää asemaa. Olisi toki toivottavaa, että joistain perinteistä voitaisiin luopua, mutta minkäs sille voi kun ohjaaja haluaa lähinnä vain elää uudestaan nuoruutensa suosikkipätkiään.
Pitäisikö Tarantinon kertoa enemmän, edes hiukan enemmän hahmojen taustoista? Jaarittelevaan dialogiin kun kyllästyy niin helposti alta aikayksikön. Henkilöhahmot kiertelevät ja kaartelevat jutuissaan, mutta joskus sentään tulee kiinnostavia, ohjaajalle ominaisia viittauksia ympärillä vallitsevaan kulttuuriin.
Uusintakatsomiselle ei tämän teoksen kohdalla ole siltikään erityisempää tarvetta eikä mielenkiintoa, sillä pinnan alla ei kupli mitään tajunnanräjäyttävää temppua ja ässäpakka taisi valua ohjaajan hihasta studiohuoneen lattialle ennen tuotantoon siirtymistä.
Kokonaisuuden laatua ei lisää sekään, että ohjaaja itsekin näyttää naamaansa sivuroolissa, sillä minusta hänen näyttelynsä on aina ollut onnetonta ja vaivaannuttavaa katseltavaa. Huolestuttavaa onkin, ettei hänen istumisensa kamerankaan takana ole tuottanut viime vuosina elokuvataiteellisesti kovinkaan kaksisia tuloksia. Sen ainakin ovat monet katsojat oppineet, että hän rakastaa vanhoja halpafilmejä ja Death Proofissa tälle esitetään kunnioitusta muun muassa kuvanlaadun itsetarkoituksellisella sakeuttamisella.
Siitä voidaan tietysti olla montaa eri mieltä, että täytyykö suoranaiselle roskalle, jollaisia ohjaajan ihailun kohteet suurimmilta osin ovat, esittää ylipäätänsä mitään kunnioitusta. Optimistina kuitenkin totean uskovani, että mistä tahansa aiheesta voi saada hyvän teoksen aikaiseksi, kunhan on vain riittävästi omaakin näkemystä mukana ja todellista tekemisen meininkiä.
